Trailer trash - Man of Steel

Tulossa teattereihin 26.6.

Arvostelussa - Croodit (2013)

Tube channel surfing

Bored Shorts Tv - Kid Snippets

Arvostelussa - Vieras / The Host (2013)

Elokuvavuosi 2013

Vuoden must see -lista alkaa täyttyä

17.12.2005

Rest in peace Mr. Spencer

John Spencer, joka esitti muun muassa loistavassa West Wing-sarjassa Leo McGarrya kuoli 16.12 sydänkohtaukseen vain 58 vuoden iässä. Näyttelijä olisi viettänyt 59-vuotis syntymäpäiviään tulevana tiistaina.


Suomessa esitetyn West Wingin kuudennen kauden päätösjaksossa Leo McGarry nimettiin demokraattien presidenttiehdokkaan Santosin (Jimmy Smith) varapresidentiksi. Näyttelijän kuolema tuli kaikille täytenä yllätyksenä, joten mietityttää miten käsikirjoittajat aikovat tapahtuman kirjoittaa sarjaa... öhhh... vaikka onkin ehkä hieman tahditonta puhua juonen käänteistä, kun loistava näyttelijä on kuollut.

Rest in peace Mr. Spencer

22.11.2005

Rapin-rapin-kelen-rapinaa

Silloin tällöin teen pyhän päätöksen, etten enää IKINÄ astu jalallani elokuvateatteriin. Tämä on seuraus elokuva-kärsimyksestä jonka olen kokenut, kiitos kanssa katsojieni.

1. En käsitä millään, kuka ihmeessä keksii tuoda elokuvateatteriin sipsipussin. Ensinnäkään pussista ei millään ilveellä saa ulos naposteltavaa ilman että sitä seuraa kauhea rätinä. Pahinta on, jos pussin omistaja yrittää suoriutua tehtävästä mahdollisimman hitaasti ja hiljaa. Tästä seuraa se, että rätinää ja ritinää kestää vain kauemmin.
Tämä on kuitenkin vain alkusoittoa sille, kun tyyppi lappaa lastut suuhunsa. RouskRouskRipsRaps!!!!!!!!!

2. Karkkipussit ovat mielstäni ihan okei juttu leffateatterissa, mutta pitääkö pussia alkaa aukomaan kesken elokuvan. Itse en tulisi toimeen ilman irtokarkkipussiani, mutta ostan karkit aina paperipussiin, josta revin ylimääräisen pussin suun pois, jotta karkkeihin pääsee käsiksi hiljaa ja muita häiritsemättä.

3. Kommentointi elokuvan aikana on totaalisen verboten! Leffasta voi keskustella sen päätyttyä. Raivostuttavimpia ovat ne tyypit, jotka päättävät alkaa paljastamaan tulevia juonten käänteitä kesken elokuvan, siis COME ON!

4. On se kummaa, että Tennispalatsin penkeissä, joiden välillä on sentään keskimääräistä elokuvateatteria leveämmät rivivälit on mahdollista, että takana olija potkistelee selkänojaa lakkaamatta. Ilmeisesti nuorempi sukupolvi on sen verran kovaksikeitettyä porukkaa, että synkeät mulkaisut vaan innostavat niitä. Saisikohan monosta päähänsä, jos uskaltaisi hyssytellä, HYSS!!

5. Kännykässä on monen monta hyvää puolta, mutta tarvitseeko niitä pitää päällä leffan aikana? En muutenkaan ymmärrä puheluita, jotka menevät seuraavasti: "Juu ei mul muuta, mut soitin vaan, että oon nyt kattomassa sitä leffaa, jota sä suosittelit". Siis-mitä-tä? Onhan se hienoa, että suomalaisten kommunikointi on lisääntynyt, mutta raja se nyt kommunikoinnillakin!

Vielä en ole tehnyt lopullista päätöstä jättää teatterikatselua kokonaan, mutta edelliset seikat kyllä puoltavat kotileffa-iltoja. Siinä olisi ideaa sipsi-mussuttajillekin.

20.11.2005

Harry ja Liekehtivä Pikari

No niin, nyt se on sitten nähty. Yritin kotimatkalla päättää mille sijalle kaikista neljästä elokuvasta asettaisin Harry Potter ja Liekehtiva Pikarin. Sijat yksi ja kaksi kävivät kiivasta taistelua keskenään, enkä ole edelleenkään aivan varma lopputuloksesta.


Siinä, kun Azkabanin vanki oli yksi selkeä kokonaisuus, Liekehtivä Pikari tuntui polveilevalta tarinalta, jossa oli useampia näytöksiä. HRJLP oli kirjana sellainen mammutti, sisältäen niin paljon tapahtumia, että oli suoranainen uroteko ohjaajalta Mike Neweliltä (Neljät häät ja yhdet hautajaiset),saada elokuva ahdetuksi noin kahteen ja puoleen tuntiin. Itse olin lopputulokseen suhteellisen tyytyväinen!

Elokuvasta oli karsittu tarpeettomia osioita, kuten kotitontut Winky ja Dobby sekä Hermionen kotitonttujen vapautusliike- idea, joka oli hauska juttu kirjassa, mutta olisi elokuvassa vain jarruttanut tarinan etenemistä.

Jaksoin pysyä tarinassa mukana aivan vaivatta, eikä missään vaiheessa tullut tunnetta takamuksen puutumisesta. Siskon kanssa naurettiin sydämmen täydeltä elokuvan, selvästi nuorisolle ohjatulle huumorille. Meinasin saada jopa hengen ahdistusta Ronin juhlapuku kohtauksessa.


Tiedän että toistelen samaa, kuin minet muutkin tahot, mutta elokuvan nuoret näyttelijät näyttävät kehittyvän aina vain paremmiksi ja paremmiksi. Tämä on totta varsinkin Potteria näyttelevän Radcliffen kohdalla. Ensimmäisessä elokuvassa Radcliffe oli söpö ja just-melkein-muttei-ihan kohdallaan ja välillä näytteleminen oli kuin suoraan koulun joulunäytelmästä, eli vuorosanojen suoltamista ja väliin yliampuvia ilmeitä ja elkeitä. Ei Radcliffe ole vieläkään kehittynyt suureksi näyttelijäksi, mutta nyt hahmon tunteet voi "tuntea". Enpä osaisi kuvitellakaan ketään muuta näyttelemään potteria. Nykyään kirjoja lukiessa kuvittelen automaattisesti elokuvien hahmoja.


Rubert Grint ja Emma Watson ovat molemmat mainioita. Watsonista olen pitänyt läpi koko sarjan, mutta Grint oli pelkästään ärsyttävä Salaisuuksien kammiossa ja osin Azkabanin vangissa. Se vain on vaikea ymmärtää, kuinka ihmeessä yleisö pitäsi saada uskomaan, että Hermione ja Ron pitävät toisistaan "silleen", kun koko ajan saan vaikutelman, että Hermionella olisi tunteita Harrya kohtaan, tai sitten kyseessä on vain näyttelijöiden välinen kemia... tai koko juttu on vain minun päässäni.

Elokuvan muiden näyttelijöiden suoritukset olivat myös mainioita. Gary Olsonin osuus vain oli valitettavan lyhyt, tosin eipä Siriuksen osuus tarinassa ollutkaan erityisen tärkeä. Miranda Richardsonin Rita Luodikko osui juuri nappiin ja Brendan Gleesonin Villisilmä Vauhkomieli tulkinta oli myös loistava, vaikka kirjassa olinkin kuvitellut hahmon synkemmäksi ja huumorintajuttomaksi.

Olen kyllä ihan samaa mieltä yleisen mielipiteen kanssa siitä, että ehkäpä elokuvan ikärajan tulisi olla korkeampi kuin K11. Itsekin säikähdin muutaman kerran oikein kunnolla, kun elokuvan loppupuolella kuvataan Lordi Voldemortin paluuta.

Aivan kuten luetuani kirjan, jäin lopussa odottamaan kieli pitkällä seuraavaa osaa. Tämä oli ensimmäinen HP kirja, jossa ei ollut kunnollista lopetusta, vaan pikemminkin cliff hanger, kuten Sormusten Ritareissa ja Imperiumin vastaiskussa. Kirjan ja elokuvan lopussa jää todellinen nälkä tietää mitä-sitten-tapahtui! No Feeniksin Kiltaahan on suunniteltu teattereihin vuodeksi 2007, joten edessä on vuoden - puolentoista odotus. Kirjan voin onneksi kaivaa esiin hyllystä.

17.11.2005

Harry Potter


Olen ollut Harry Potter fani siitä lähtien, kun isosiskoni lähetti minulle keväällä 2000 kirjasarjan kaksi ensimmäistä osaa luettuaan ne itse. Alkuun asenne oli "mä mitään lastenkirjoja ala lukemaan". Päätin antaa Viisasten kivelle mahdollisuuden vakuuttaa minut ensimmäisen luvun ajan. Noh sen sitten arvaakin, että olin nenä kiinni kirjoissa niin kauan, kunnes olin kahlannut ne loppuun. Sitten piti kipittää lähimpään kirjakauppaan ostamaan Azkabanin vanki. Nelos-osan odottaminen aiheutti melkein ahdistuskohtauksen. Minun sekä siskoni mielipide oli, että neiti Rowlings pitäisi sitoa kettingillä kiinni kirjoituskoneeseen, jotta tulosta syntyisi nopeammin.

Kun Pottereista piti sitten tietenkin alkaa vääntämään elokuvia odotin kynsiäni purren tulosta. Kun elokuva putkahti viimein teatteriin oli olo hieman sekava. Elokuva oli ihan itsenään mukava perhe-elokuva, mutta ei missään vaiheessa päässyt lähellekkään kirjan tunnelmaa. Chris Columbuksen ohjaamat kaksi osaa olivat siistittyjä söpöilyversioita, josta kaikki todellinen särmä oli hiottu pois.

Azkabanin vanki yllätti minut taas täydellisesti. Olin odotellut kahden edellisen elokuvan tapaista sliipattua versiota, mutta yllätyin positiivisesti. Cuarónin ohjaaman elokuvan värimaailmakin oli synkennetty ja säveltäjä Williamsin scorea ei olisi tunnistanut miehen tekeleeksi, jollei lopputekstit olisi todistaneet asian todenperäisyyttä. Ohjaajan vaihtuminen ei ollut todellakaan pahentanut tulosta ja ensimmäistä kertaa olin kohtuullisen tyytyväinen poistuessani teatterista. Potterien siirtäminen valkokankaalle ei mielestäni vaadi täydellistä kirjalle omistautumista. Pääasia, että alkuperäistä tarinaa kunnioitetaan. Vuorosanoja ei täydy siirtää orjallisesti kirjan sivuilta näyttelijöiden suuhun.

Tänä sunnuntaina aion mennä siskoni kanssa katsomaan viimeisimmän Potter-elokuvan. Yritän pitää mieleni avoimena, enkä asettaa elokuvalle mielettömiä ennakko-odotuksia.... noh, ok, taitaa olla mahdotonta.

2.11.2005

Miksi komedia on niin aliarvostettua?

Raivostuttaa se tapa, millä kaiken maailman filmifestivaalit ja palkitsijat noteeraavat aina saman tyyppisiä elokuvia ja suorituksia. Jos maskeeraat/laihdutat/lihotat/esität henkisesti/fyysisesti vajaavaista niin Oscar/kultainen palmu jne. palkinnot ovat lähes varma nakki.

Monet näyttelijät ja ohjaajat ovat todenneet komedian tekemisen olevan paljon haasteellisempaa, kuin esimerkiksi draaman. Kyky saada ihmiset nauramaan on huomattavasti vaikeampaa kuin saada heidät itkemään. Annetaan päähenkilölle vain jokin kiduttava sairaus niin kyyneltulva on taattu. Heti tulee mieleen vain palkituista komedia-elokuvista Allenin Annie Hall ja Marisa Tomein sivuosa-Oscar elokuvasta My Cousin Vinnie.

Missä mättää?!!

En nyt väitä etteivätkö palkitut elokuvat olisi palkintojaan ansainneet, mutta se että ns. komedia-elokuvia ei edes valita ehdokkaiksi kilpajuoksuun... se ottaa pattiin. Hyvästä komedia-elokuvasta, joita tosi osuu kohdalle valitettavan harvoin, saa yhtä hyvän mielen, jollei jopa paremman, kuin loistavasta draamasta.

Ja kyllä muuten on menneisyydessä palkittu monia elokuvia vain ulkoisten seikkojen vuoksi. Tai miten muuten olisi Minun Afrikkani tai Titanic... mutta hei tämähän on vain minun mielipiteeni.

31.10.2005

Mitä-mitä-mitä?

Kiiltokuvan kaunis mies sieppaa naisensa käsivarsilleen ("kamalan-sovinistista-mutta-kuitenkin sykähdyttää"). Onnellinen pariskunta uppoaa kiihkeään suudelmaan ja ratsastavat auringonlaskuun ("ahkuikaunista"). THE END! Ah... juuh niin, missäkös ne mun tumppuni taas olikaan.

On ihanaa uppoutua täysin elokuvaan ja unohtaa täysin ympäristönsä. Viime aikoina näin on tapahtunut aika harvakseen. Syistä, ettei levityksessä ole ollut juurikaan sellaisia elokuvia, jotka kiskaisevat sinut penkistä ja heittävät suoraan tapahtumien keskelle. Toisena syynä ovat selkänojaan-potkiskelijat-kännyköihin-kälättäjät-ja-ääneen-kommentoijat: "Hei toi äijä ammuttiin just!". No shit Sherlock!
Millonka olenkaan edes nähnyt niin loistavan elokuvan, että olisin ollut leffan päätyttyä aivan täpinöissä. Eipä tule heti mieleen.
Anyone?

Las Películas - mitä ihmettä tämä blogijuttu oikein on?

Elokuvat. Ne ovat intohimoni. En ole elokuva fanaatikko, kriitikko tai alan ammattilainen, olen vain yksinkertaisesti ihminen joka nauttii pimeässä teatterisalissa istumisesta ja elokuvaan uppoutumisesta.

Minulle elokuvat ovat täyttä eskapismia. Melkeinpä kaikki mitä pyörii teattereissa kelpaa minulle. Vaikka olenkin jo menossa vinhaa vauhtia kohti kolmenkympin etappia ovat animaatiot yksi lempi-genreistäni. Aiemmin raahasin mukaani kaikki pienimmät serkkuni, kun-ei-muka- kehdannut-aikuis-seurassa-mennä. Nykyään ei tunnu missään mennä katsomaan aivan omassa seurassaan vaikkapa Wallace & Gromit: Kanin kirous ja istua parin seitsen vuotiaan vieressä, nauraen eri vitseille, kuin he.

Tunnustan. Kauhuelokuvat ovat minulle kauhistus. Muistan vieläkin, kun pari kaveriani saivat houkuteltua minut katsomaan I still know what you did last summer- elokuvan. Elokuvan edetessä valuin yhä alemmas ja alemmas penkissäni. Lopulta näköpiirissäni oli vain elokuva-screenin yläosa ja kaverieni kenkäparit. Asiaa ei auttanut yhtään se, että kaverit totesivat elokun loputtua: "Eipä ollut erityisen pelottava".
Toinen kauhuelokuva muistoni on se, kun ystäväni sai minut suostuteltua vuokraamaan ensimmäisen Scream-elokuvan. Samaan aikaan, kun kaverini, kauhuleffojen diggari, istui täysin coolina vieressä, minä nakertelin kynnen nysiäni ja ja päästellen tukahtuneita kurlutusääniä. Nämä kerrat saivat riittää. Olen kuitenkin sen verran masokisti, että käyn nykyään lukemassa kauhuelokuvien juonet www.themoviespoiler.com-sivuilta. Näin saan nauttia leffojen "loistavista"-juonista ilman, että tarvitsisin manikyyriä.

Vanhat hollywood-musikaalit ovat myös lähellä sydäntäni. Kun näin aikoinaan televisiosta Gene Kellyn "Singing in the rain" olin täysin myyty. Seuraavina viikkoina ajoin äitini mielipuolisuuden rajoille lallattamalla elokuvan kappaleita aamuin illoin. Tätä herätystä seurasi Bing Crosbyn ja Danny Kayen White Christmas, joka kuuluu joka joulun ohjelmistoon sekä Ihmemaa Oz. Vaikka muutamia vuosia sitten tehty Moulin Rouge oli upea elokuva, eivät tämän päivän Chicagot voi koskaan ohittaa entispäivien musikaaleja, ainakaan minun mielestäni.

Päätin aloittaa oman blogini, jossa kerron näkemistäni ja rakastamistani elokuvista. En siis pyri vääntämään niistä arvosteluja, ihmisten elokuvamaut kun ovat niin erilaisia. Tämä blogi on täysin omaksi ilokseni ja jos joku sattuu tätä lukemaan niin se vain on mukava asia. Nyt onkin mukavan harmaa päivä. Taidanpa käpertyä sohvan nurkkaan ja tutkiskella mitä elokuvia hyllystä löytyisi....

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...

 
Design by Free WordPress Themes | Bloggerized by Lasantha - Premium Blogger Themes | Affiliate Network Reviews