Don Rosan nimmarin metsästys

24.9.2010

Lähdin töistä ajoissa, jotta ehtisin jonottamaan ankkataiteilijan nimikirjoitusta Suomalaisesta kirjakaupasta.

Saavuin paikalle vartin yli neljä, eli toivottoman myöhään. Kun kävelin ostamani kirjan kanssa jonoa pitkin etsien sen päätä, epäusko kasvoi kasvamistaan. Kun löysin lopulta jonon hännän, mietin onko tässä mitään järkeä. Vain suomalainen sisu sai pysymään jonossa ja ajattelin siinä seisomisen olevan hyvä hetki kasvattaa luonnetta ja kärsivällisyyttä.

Eteneminen oli tuskastuttavan hidasta ja kolmen vartin aikana edettiin noin 10 metriä!

Jossain vaiheessa jono alkoi liikkumaan jo nopeammin ja kaikki tuijottivat kelloja hermostuneina, ehtiikö, ehtiikö... No ei ehtinyt.

Olin noin viiden metrin päässä ovista, kun ne suljettiin. Otti TODELLA päähän, mutta ymmärsin toki, että Rosalla oli seuraava kirjoitusrupeama Vantaalla, eikä hän ole mikään kirjoituskone. Mietin hetken kannattaisiko yrittää seuraavana päivänä uudestaan Akateemisella... No tottakai!

25.9.2010

Olin paikalla Akateemisella klo 9.45. Don Rosan oli tarkoitus aloittaa nimikirjoitusten kirjoittaminen kello 12.00. Minulla oli korkokengät jalassa. Big mistake, huge! Muistin jalkineeni vasta kun olin jo ehtinyt metroasemalle. Well, too bad. Päätin, että nyt vain on purtava hammasta ja kestettävä.

Yli kahden tunnin jonotusaika tuntui etukäteen aika kamalata, kunnes tajusin paikalle saapuessani, että olen vain noin 10 metrin päässä jonon alkupisteestä. Olin saapunut paikalle juuri yhdennellätoista hetkellä, sillä jono alkoi kasvaa klo 10.00 alkaen todella nopeasti ja oli lopulta Aleksanterinkadun päässä asti, Kolmen Sepän -patsaan kohdalla.

Jonkin aikaa lueskelin ostamaani Ankka-albumia, mutta sitten ryhdyin juttelemaan edellä jonottavan tytön ja Vaasasta asti matkustaneen Jonin ja hänen isoäitinsä kanssa. Isoäiti taivasteli koko touhua ja sanoi, ettei ymmärrä touhotusta yhdestä sarjakuvapiirtäjästä. Kysyin onko hän koskaan lukenut yhtäkään Rosan tarinaa ja kun hän myönsi ettei ollut, aloimme heti käännyttämään häntä Rosa faniksi. Olisi hauska tietää onnistuimmeko.

Kun H-hetki lähestyi, tunnelma alkoi sähköistyä ja kun Rosa käveli kirjoituspaikalle, jokainen silmäpari seurasi miestä kuin janoinen vesilasia. Kun itse pääsin Don Rosan kohdalle, "isoäitimme" huudahti, että hänen piti ottaa minusta ja Rosasta kuva. Ankkataiteilija oli hetken hämmentynyt suomenkielisestä sanavaihdosta ja kysäisi vieressä olevalta Akateemisen henkilökunnan jäseneltä "What just happened". Kun hänelle selitettiin tilanne, aurinkoinen hymy valaisi miehen kasvot ja hän signeerasi kirjani ja kätteli minut (kuten jokaisen nimikirjoituksen hakijan). Kaikki järkevät sanat katosivat päästä ja ne hienot kiitospuheet niiden mukana. Onnistuin vain puristamaan miehen kättä vakaasti ja sanomaan, "Thank you VERY much". Just! No siinähän oli tietysti koko ajatuksen siemen, mutta olisin halunnut kiittää häntä vähän laajemmin, kuin pelkästä nimmarista ja kädenpuristuksesta. Joni oli onneksi ehtinyt nappaamaan minusta ja Rosasta kuvan, jossa ikävä kyllä näytän aivan isoäidiltäni (minkäs geeneilleen voi).

Täytyy myöntää, että tuskin viitsisin jonottaa tuntikausia KENENKÄÄN muun nimikirjoitusta, en edes hollywood-tähtien. Kullakin on omat idolinsa ja minun on Don Rosa.