Arvostelussa - Croodit (2013)

DreamWorksin animaatioelokuva Croodit kertoo ettei kannata pelätä uutta ja tuntematonta. Tässä tapauksessa, jos et koskaan uskaltaudu kotiluolaasi kauemmaksi, voi edessä olla sukupuutto.

Grug (Nicolas Cage/Carl-Kristian Rundman) on esihistoriallisen perheen isä, joka suojelee pesuettaan liiallisuuksiinkin asti. Tätä mieltä on ainakin Eep (Emma Stone/Iina Kuustonen), perheen teini-ikäinen tytär, jonka uteliaisuus ja uhkarohkeus koettelee Grugin hermoheikkoja hermoja. Yöllisellä tutkimusretkellään Eep kohtaa Guyn (Ryan Reynolds/Jon Jon Geitel), nuorukaisen joka esittelee tytölle ensi kertaa tulen, mutta ilmoittaa myös maailmanlopun olevan tuloillaan ja että kannattaisi pikimiten ottaa jalat alleen.

Guyn ennustus näyttääkin toteutuvan kun maa alkaa revetä ja kalliot vavista ja Croodit-perhe joutuu pakenemaan henkensä edestä, jättäen taakseen kaiken tutun ja turvallisen. Uusi ja tuntematon maailma on liikaa Grugille, jonka lempi sananparsi onkin "ei koskaan saa olla pelkäämättä". Kun perheen polku risteää uudelleen Guyn kanssa, jonka uudet ja innovatiiviset ideat saavat muun perheen ja varsinkin Eepin innostumaan ja kokemaan mailmaa rohkeasti, on Grug menettämässä asemansa perheen tukipilarina. Joukon paetessa lähestyvää tuhoa on Gruginkin lopulta ymmärrettävä evoluution ydinsanoma, eli kehity tai kuole, voidakseen pitää perheensä turvassa.

Vaatii suurta ihmistä tajuamaan, ettei oma katsantokanta olekaan vältämättä aina se oikea ja myöntää että joku muu saattaa olla tietyissä asioissa viisaampi. Vaikka Croodit keskittyykin Eepin kasvuun ylisuojelevan isän tyttärestä itsenäiseksi nuoreksi naiseksi, on elokuva yhtälailla, jollei enemmänkin myös Grugin kasvutarina.

★★★1/2
Vuosi:	2013
Ohjaus:	Kirk De Micco, Chris Sanders
Äänipääosissa:	Emma Stone/Iina Kuustonen, Nicolas Cage/Carl-Kristian Rundman, Ryan Reynolds/Jon Jon Geitel, Catherine Keener/Katja Aakkula

Arvostelussa - Vieras / The Host (2013)

Twilight kirjasarjan luojan, Stephanie Meyerin seuraavana valkokankaalle tuodun kirjan, Vieras (The Host) idea on parempi ja alkuperäisempi, kuin Twilightin auringossa kimaltelevat vampyyrit. Luvassa on edelleen myös teiniangstia, mutta tarina, elokuvan toteutus ja hahmot ovat kiinnostavia ja koin vain harvoin halua pyöritellä silmiäni (kahdesti).

Tarkentamattomassa tulevaisuudessa maapallon ovat vallanneet Sieluiksi itseään kutsuvat avaruusoliot, jotka ovat asuttaneet jo useita planeettoja. Sielut elävät symbioosissa ihmisruumiin kanssa ja lähes koko maailman väestö on "asutettu". Ihmisten oma olemus tai sielu häviää ennemmin tai myöhemmin uuden Sielun tieltä tai näin ainakin uskotaan ja ainoastaan Sielujen hohtavat silmät erottavat nämä tavallisista ihmisistä. Sielut pitävät itseään planeetan ja ihmiskunnan pelastajina, sillä Sielut ovat tuoneet mukanaan rauhan javäkivallattomuuden sekä maapallon ja elävien olentojen arvostuksen.

Kun vanha, jo useilla planeetoilla aiemmin elänyt Sielu, nimeltään Vaeltaja, asetetaan Melanie Stryderin (Saoirse Ronan) ruumiiseen, huomaa uusi asukas ettei Melanien sielu suostu katoamaan ilman vastarintaa. Sielut tietävät maapallolla olevan vielä hajanaisia ihmisasutuksia ja Melanien uskotaan voivan paljastaa yhden tällaisen sijainti. Vaeltaja ei alkuun näe mitään väärää paljastaessaan tietoja ihmisvastarinnasta, mutta Melanien muistot ja tunteet saavat Vaeltajan epäröimään Melanien pettämisen oikeutusta. Ajan kuluessa saman ruumiin jakavat sielut alkavat myös ymmärtää ja arvostaakin toisiaan.

Kun Vaeltajan sympatia Melanieta ja tämän läheisiä kohtaan asettaa molemmat vaaralle alttiiksi, tämä pakenee ja päätyy Melanien sedän Jebin (William Hurt) johtaman ihmisjoukon pariin, jonne ovat päätyneet myös Melanien veli Jamie (Chandler Canterbury) ja poikaystävä Jared (Max Irons). Alkuun Vaeltaja kohtaa ihmisten puolelta vain inhoa ja vihaa, mutta lempeä Sielu saa ajan kuluessa monet puolelleen. Jännitys-ahdistusta tarinaan tuo fanaattinen etsijä-Sielu (Diane Kruger), jonka agressiivinen Vaeltajan/Melanien jahti saa jopa muut Sielut ymmälleen. Vaeltajan etsiytyminen Melanien ystävien pariin asettaa nämä siis kaikki vaaraan.

Meyerin lempiteema, kolmiodraama nousee tässäkin tarinassa esiin, kun Ian (Jake Abel) niminen nuorukainen ihastuu Vaeltajaan/Melanieen. Ongelmana onkin, onko Ian ihastunut Vaeltajan sieluun vaiko Melanien ruumiiseen. Samaan aikaan Melanie käy pään sisäistä dialogia Vaeltajan kanssa koettaen pitää tätä kaukana Ianista, samalla kaihoten Jaredin perään, jota ei kuitenkan halua fyysiseen kontaktiin Vaeltajan kanssa. Nämä kohtaukset aiheuttivatkin sitä aiemmin mainitsemaani silmien pyörittelyä. Lyhyesti sanottuna, se on monimutkaista.

★★★
Vuosi:	2013
Ohjaus:	Andrew Niccol
Pääosissa:	Saoirse Ronan, Max Irons, Jake Abel, Diane Kruger, William Hurt

Arvostelussa: Koskemattomat (2011) (Hyvän tuulen elokuvia osa 8)

Philippe (François Cluzet) on elämänhalunsa menettänyt, neliraajahalvaantunut miljonääri ja kun kyyninen ja työtön Driss (Omar Sy) ilmestyy miehen luo työnhaun varjolla hakemaan allekirjoitusta työvoimatoimistolle, päättää Philippe palkata miehen henkilökohtaiseksi hoitajakseen.

Philippen lähipiiri karsastaa aggressiivista ja räiskähtelevää Drissiä ja kyseenalaistaa Philippen motiiveja palkata "vääristä piireistä" oleva mies, jolla on kaiken lisäksi epämääräinen tausta. Philippe ei kaipaa ympärilleen enää yhtäkään paapovaa, voivottelevaa ihmistä ja tämän vuoksi Driss onkin täydellinen valinta. Hän ei säälittele Philippeä ja on itse asiassa tasa-arvoisen töykeä kaikille.

Drissin ja Philippen välille alkaa muotoutua orastava ystävyys, kun molemmat alkavat avautua toisilleen, paljastaen kipeitä tapahtumia menneisyyksistään. Drissin avulla Philippe saa takaisin elämänhalunsa, jopa elämänriemunsa ja Driss oppii Philippen avulla näkemään oman potentiaalinsa. Philippe ei ole siis ainoa, joka on vastaanottavassa asemassa tässä työsuhteessa.

Driss, joka ennen uutta elämäänsä oli tuuliajolla, herää myös näkemään vanhat virheensä ja kuinka hänen kasvattiveljensä on ajautumassa samaan, jollei jopa pahempaan tilanteeseen jossa Driss oli aiemmin. Philippen kanssa työskentely on opettanut hänet ottamaan vastuun niin itsestään, kuin läheisistäänkin. Paluuta vanhaan ei ole kun on herännyt näkemään omat mahdollisuutensa. Myös Philippe on tajunnut, että halvaantunut ruumis ei tarkoita elämän loppua.

Olivier Nakachen ja Eric Toledanon käsikirjoittama ja ohjaama elokuvahelmi lipsahtaa paikoitellen siirappisuuden puolelle, mutta sillä on iso sydän. Sy on saanut maailmalla kiitosta roolistaan ja on totta että räväkkä, agressiivinen ja suorasanainen Driss on  hauskaa katsottavaa mutta Cluzetin, roolinsa vuoksi vähäeleinen näyttelijäsuoritus kosketti minua enemmän.

Koskemattomat jätti sydänalaani ihanan lämpimän tunteen ja siksi se on helppo kirjata Hyvän tuulen elokuvia -kategorian alle.

★★★★
Vuosi:	2011
Ohjaus:	Olivier Nakache, Eric Toledano
Pääosissa:	François Cluzet, Omar Sy, Anne Le Ny

Arvostelussa: Hobitti - Odottamaton matka (2012) (3D HFR)

Sisäinen LOTR superfanini on sitä mieltä, että Hobitti - Odottamaton Matka on täydellinen elokuva ja kaikki kritiikki sitä vastaan on vain ilkeiden panettelijoiden puheita. Ja sitten on se minä, joka näki Hobitti -elokuvan, josta löydän paljon kritisoitavaa.

Yksinkertaisesta elämästä nauttivan Bilbo Reppulin (loistavasti roolitettu Martin Freeman) elämä järkkyy, kun Gandalf -velho (Ian McKellen) päättää ravistella hobitin rauhaisaa eloa. Velho rekrytoi puolituisen tämän vastusteluista huolimatta mukaan seikkailuun avustamaan kääpiöjoukkoa taistelemaan Smaug-lohikäärmettä vastaan, joka aikoinaan valloitti ja ajoi kääpiöt maanpakoon Yksinäiseltä vuorelta. Kyseessä ei ole rauhallinen jalkapatikka, vaan joukkoa jahtaa myös hurja örkkiarmeija ja pahuus on sikiämässä metsien syvyyksissä. Bilbo kohtaa myös suloisen karmaisevan Klonkun (Andy Serkis) ja saa käsiinsä suursormuksen ymmärtämättä sen valtaisaa merkitystä koko Keskimaalle.

Hobitti-trilogia pohjautuu lastenkirjaan ja paikoitellen elokuvakin tuntuu olevan kohdistettu lapsille. Tilannekomiikkaa, vähemmän sujuvaa lapsekasta dialogia, tiskaavia kääpiöitä. Elokuvassa väkivaltakaan ei ole yhtä graafista kuin sormus trilogiassa. Kaikesta tästä huolimatta, se ei ole lasten elokuva. Tuntuu kuin elokuvan tekijätkään eivät olisi olleet varmoja siitä, kummalla puolen rajaa he liikkuvat.

Luvassa on paljon juoksemista, äkkipysäytyksiä, siirtymisiä jonnekin aivan muualle ja jälleen juoksemista. Tarinan kulku ei ole kaikkein jouhevinta, joka johtunee siitä että keskikokoinen lastenkirja on päätetty venyttää elokuvatrilogiaksi. Haastavaa. Kaikesta huolimatta Hobitti-trilogian ensimmäinen osa oli viihdyttävä, eikä kaikkein vähiten Richard Armitagen kääpiöprinssin vuoksi. *Gggrrrau!*

Sitten kritiikkiä 3D HFR:sta. HFR (high frame rate) tarkoittaa, että elokuvassa näytetään 48 kuvaa per sekunti, perinteisen 24  kuvan sijaan. Tämä tekee kuvasta realistisemman, kuin katsoisi oikeasti elävää kuvaa. Jackson on puolustautunut kritiikkiä vastaan sillä, että teknologian ansiosta elokuva vaikuttaa todenmukaisemmalta. Mutta minä olenkin katsomassa elokuvaa! En halua realismia. Yäk realismi!

Alussa HFR häiritsi erittäin paljon. Paikoin tuntui, kuin olisin katsonut tosi-tv:tä pikakelauksella. Vaikka kyseessä oli fantasiaelokuva, se vaikutti hyper-realistiselta. Aivot... ei... kestä... Mutta ehkäpä tämä on vain tottumiskysymys. Tuntuikohan ensimmäisistä värielokuvien katsojista samalta.

Hei, mutta on HFR:ssa myös positiivinenkin ominaisuus. 3D-elokuvaa katsellessa kuva on lasinkirkas! Ei kuvan väpätystä kun valkokankaalla on nopeita liikkeitä. En  tiedä onko tämä silti kään tarpeeksi positiivinen seikka, jotta suostuisin katsomaan tosi-tv:tä elokuvateatterissa. Olen edelleen vakaasti 2D-leirin nainen!

★★★1/2
Vuosi:	2012
Ohjaus:	Peter Jackson
Pääosissa:	Martin Freeman, Richard Armitage, Ian McKellen, Andy Serkis, Cate Blanchett, Hugo Weaving

Arvostelussa: Haywire (2012)

Mallory Kane (Gina Carano) on freelancer palkkasoturi jonka työkeikka saa odottamattoman verisen käänteen. Tämän vuoksi hän joutuu pakomatkalle, tietämättä keneen luottaa. Tässä on juoni pähkinänkuoressa. Oikeasti. 

Steven Soderberghin ohjaama Haywire on kuin balettia. Todella kivuliasta Au-ai-kamala-AIHIRVEE!-Wau! -balettia. Elokuvan pääosaesittäjä Carano on suhteellisen tuore näyttelijänä. Hänen aiempi uransa oli naisten vapaaottelijana ja se näkyy. Elokuvan miehillä ei ole mitään mahdollisuuksia kun Carano, elokuvan ainoa naishahmo potkii, leijuu, hyppii ja kaikin tavoin vastustaa fysiikan lakeja tehdessään selvää vastustajista. Jos olisin mies, olisin viettänyt suurimman osan elokuvasta varjellen haarusväliäni pelkästä sympatiasta.

Elokuva on täynnä tunnettuja nimiä; Ewan McGregor, Michael Douglas, Antonio Banderas, Channing Tatum, Michael Fassbender, Bill Paxton ja Mathieu Kassovitz, ja heitä alikäytetään elokuvassa häpeämättömästi. Hei, kerrankin näinkin päin! Elokuvan miehet tuntuvat viettävän suuren osan elokuvasta miettien, "Mistäköhän tässä on kyse", yrittäen samalla näyttää siltä, että oikeasti tietäisivät mitä ihmettä tässä elokuvassa oikein tapahtuu.

Jollakin tapaa elokuva muistuttaa Soderberghin ohjaamaa Ocean's 11:a. Myös sitä katsoessa katsoja ei ole aina varma siitä mitä on tapahtumassa, mutta koska elokuva on viihdyttävä, nopeasti etenevä ja hyvin ohjattu, ei sillä ole väliä. Haywire ei oikein onnistu tässä ja vietin suuren osan elokuvan alkuosasta lievässä hämmennystilassa. Tässä elokuvassa ei todellakaan purra vastauksia valmiiksi katsojalle. Olin kohtuullisen hienosti pihalla.

Juonesta ei kannata siis yrittää saada kiinni. Se kyllä selviää loppujen lopuksi. Sillä aikaa kannataa vain keskittyä nauttimaan komeasta taistelukoreografiasta.

★★
Vuosi:	2012
Ohjaus:	Steven Soderbergh
Pääosissa:	Gina Carano, Ewan McGregor, Michael Douglas, Antonio Banderas, Channing Tatum, Michael Fassbender, Bill Paxton ja Mathieu Kassovitz

Arvostelussa: The Hunger Games (2012) (Nälkäpeli)

The Hunger Games on mielestäni yksi harvoja onnistuneita kirjasta-elokuvaksi -onnistumisia. Tietenkin elokuvantekijät ovat joutuneet karsimaan kirjan tapahtumia elokuvasta, mutta valmista tulosta katsoessa en pysty keksimään mitä olisin jäänyt kaipaamaan... no tottakai pientä kritiikkiä löytyy silti.

Effie Trinket (Elizabeth Banks) ja uusi tribuutti Katniss (Jennifer Lawrence).

Tulevaisuuden Amerikka on mainitsemattomien mullistusten jälkeen jakautunut kahteentoista sektoriin, jotka ruokkivat ja ylläpitävät Capitol -pääkaupungin yltäkylläistä elämämäntyyliä. Vuosittain järjestettävä Hunger Games -kilpailu on rangaistus vuosikymmeniä sitten tapahtuneesta sektorien kansannoususta, mutta myös raakaa viihdykettä Capitolin kansalaisille. Jokaisesta sektorista valitaan nuori tyttö ja poika edustamaan aluettaan ja taistelemaan kuolemaan saakka kaikkien aikojen sairaimmassa tosi-tv ohjelmassa. Vain yksi voi voittaa Hunger Gamesin.

Katniss Everdeen (Jennifer Lawrence) asettuu vapaaehtoisesti oman sektorinsa tribuutiksi pelastaen pikkusisarensa, jonka kohdalle arpa oli ensin osunut. Tämä kohtaus oli erittäin koskettava (lue: itkin kuin pieni vauva) ja elokuvan onnistuneimpia kohtauksia. Katniss matkaa toisen tribuutin, Peeta Mellarkin (Josh Hutcherson) kanssa Capitoliin, joka on kurjiin oloihin tottuneille nuorille kuin toinen planeetta. Apunaan näillä on Haymitch (Woody Harrelson), aiempi Hunger Games -pelin voittaja, joka yrittää hukuttaa menneet kauheudet juomalasiinsa ja stailisti Cinna (Lenny Kravitz), jonka työnä on tehdä tribuuteista unohtumattomia.

Capitolin yltäkylläisyys muuttuu äkisti kauhujen areenaksi, jossa tribuutit jakautuvat kahteen kastiin: verenhimoisiin ura-tribuutteihin, jotka ovat koko ikänsä harjoitelleet peliä varten ja nuorukaisiin, jotka yrittävät vain säilyä hengissä. Ohjaaja Gary Rossin ohjauksessa elokuvan väkivaltaa ei vältellä, mutta sillä ei myöskään mässäillä. Olin itse  todella tyytyväinen tästä ratkaisusta, sillä Suzanne Collinsin kirjassa väkivalta oli paljon graafisempaa, mutta on myös tärkeää tarinan kannalta, ettei tapahtumia yritetä siloitella liiaksi.

Suurin kritiikkini koskee tapahtumia areenassa, jossa elokuva muuttuu draamasta toimintaelokuvaksi Tärkeät ja tunteikkaat kohtaukset hoputetaan lävitse ennätysvauhtia, kuten Ruen, toisen tribuutin  (Amandla Stenberg) ja Katnissin ystävyys, joka kirjassa oli koskettava ja kaunisti kehitelty, jää elokuvassa kovin pinnalliseksi eikä luo samanlaista emotionaalista latausta. Myös useat taistelukohtauksista tuntuvat sekavilta ja viimeinen taistelukohtaus Runsaudensarvella oli melkoinen antikliimaksi.

Lawrence on täydellinen Katniss ja myös kirjahahmoaan helpommin samaistuttava. Hutchenson Peetan roolissa on ihan ok, mutta en voi olla vertaamatta häntä suloiseen koiranpentuun, joka palvoo Katnissia, varsinkin Areenalla tapahtuvissa kohtauksissa. Kirjassa "kolmiodraaman" kolmas pyörä, Katnissin paras ystävä Gale (Liam Hemsworth) jää täysin pintapuoliseksi hahmoksi. Woody Harrelsonin Haymitch oli täysin toisenlainen kuin olin hänet kuvitellut kirjaa lukiessani, mutta Harrelson teki hahmostaan täysin omanlaisensa ja se toimii. Stanley Tucci Nälkäpelien juontajana oli herkullinen. Jostakin syystä kovaa kritiikkiä kirjan fanien(?) keskuudessa saanut Lenny Kravitz Cinnan roolissa oli  erittäin miellyttävä yllätys! Surullista on, että kritiikki ei koskenut sitä, että muusikko oli valittu rakastetun sivuhahmon rooliin, vaan kyse oli pääasiassa ihon väristä. Todella surullista.

No oliko elokuva kaiken hypetyksen ja odotuksen arvoinen? No oli (lähes)!

★★★★
Vuosi:	2012
Ohjaus:	Gary Ross
Pääosissa:	Jennifer Lawrence, Josh Hutcherson, Stanley Tucci, Elizabeth Banks, Woody Harrelson, Liam Hemsworth, Wes Bentley, Lenny Kravitz

Arvostelussa: In Time (2011)

Tulevaisuudessa aika on kirjaimellisesti rahaa. Ihmisen kehitys on geneettisesti muunneltu siten, että kaikki lakkaavat vanhenemasta, kun he saavuttavat 25 -vuoden iän. Sen jälkeen jokainen seuraava elinminuutti on ansaittava työllä, kerjäten tai ryöstäen. Rikkaat elävät satoja, jopa tuhansia vuosia, kun ghetoissa asuvat elävät kirjaimellisesti minuuttikaupalla.

Kun itsetuhoinen, kuolemaa kaipaava Henry Hamilton (Matt Bomer), jonka kellossa on omaisuutta yli tuhannen vuoden ajan, lahjoittaa sen ghetossa tapaamalleen Will Salasille (Justin Timberlake), huomaa Will olevansa viranomaisten kiinnostuksen kohteena. Kukaan ei tahdo uskoa, että  Hamilton olisi vapaaehtoisesti tahtonut päättää päivänsä, kun vaihtoehtona on kuolemattomuus. Ennen kuolemaansa Hamilton myös paljasti Willille, kuinka järjestelmä toimii: köyhät ajetaan kuolemaan inflaation avulla, jotta rikkaat voisivat elää.



Kun Willin äiti (Olivia Wilde) menehtyy, päättää mies romuttaa korruptoituneen järjestelmän. Kun virkavalta pääsee Willin jäljille, tämä kidnappaa mukaansa pankkimogulin tyttären, Sylvian (Amanda Seyfried), joka muuntuu pian rikoskumppaniksi nähtyään tavallisten ihmisten elämän todellisuuden.

Justin Timberlakesta on kuoriutunut yllättävän uskottava näyttelijä. Olen nähnyt miehen muutamassa komediaroolissa, joissa tämä loistaa virheettömällä ajoituksellaan ja näyttää siltä, että myös draamaroolit luonnistuvat entiseltä NSync:laiselta. Amanda Seyfried ei ole koskaan suuremmin herättänyt intohimojani suuntaan tai toiseen, mutta tässä elokuvassa hän suoriutuu hyvin roolissaan kyllästyneenä rikas-tyttörukkana, joka joutuu ensimmäistä kertaa elämässään kohtaamaan todellisen maailman. Cillian Murphy oli hajuton ja mauton etsivä Leonin roolissa ja Alex Pettyfer aikavaras-jengin pomona oli elokuvassa täysin turha seinäkoriste. Elokuva oli positiivinen yllätys, tosin odotukset eivät olleet kovinkaan korkeat. Katso edes sen vuoksi että voit todeta "sen entisen poikabändiläisen" olevan uskottava näyttelijä.

★★★
Vuosi:	2011
Ohjaus:	Andrew Niccol
Pääosissa:	Justin Timberlake, Amanda Seyfried, Cillian Murphy, Olivia Wilde

Arvostelussa: Tower Heist (2011)

Arthur Shaw (Alan Alda) vaikuttaa mukavalta kaverilta. Hän on kuin herttainen isoisä, joka sattuu olemaan miljonääri... kunnes hän paljastuu todelliseksi paskiaiseksi, joka on tuhlannut kaikki häneen sijottaneiden rahat. Näihin onnettomiin sattuu kuulumaan myös Shawn asuinrakennuksen (The Tower) henkilökunnan eläkerahastot. Josh Kovacs (Ben Stiller), talon isännöitsijä on muun henkilökunnan kanssa ollut täydellisen omistautunut asiakkaittensa hyvinvoinnin takaamiseen ja tuntee tulleensa petetyksi, kun herttainen Shaw osoittautuukin pirullisen ilkeäksi, tunteettomaksi ihmiseksi.

Josh päättää iskeä takaisin sinne mihin sattuu, eli Shawn omaisuuteen, jonka Josh uskoo löytyvän piilotettuna Shawn Tornin  kattohuoneistoon. Avukseen hän houkuttelee naapurinsa, rääväsuisen pikkurikollisen, Sliden (Eddie Murphy) ja mukana jengissä on myös Joshin lanko Charlie (Casey Affleck), Tornin entinen, taloudelliseen ahdinkoon ajautunut asukas Fitzhugh (Matthew Broderick) ja Joshin entinen työtoveri Enrique (Michael Pena). Naisenergiaa ryhmään tuo Jamaikalainen siivooja Gabby (Gabourey Sibide), joka miehen metsästyksen lisäksi hallitsee kassakaappimurrot. Kaiken lisäksi Joshin ryöstökuvioita tulee sotkemaan viehättävä FBI agentti Claire Denham (Tea Leoni).

Aldan Shaw on vastenmielisin elokuvapahis naismuistiin, koska tältä näyttää täydellisesti puuttuvan kyky empatiaan ja sitä suurempaa tyydytystä sitä tuntee, kun altavastaajat päättävät ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Itse ryöstösuunnitelma tuntuu erittäin hataralta ja siksi kaikki mikä voi mennä pieleen tietenkin menee pieleen, mutta *Spoileri- Spoileri* lupaan että kaikki päättyy enemmän tai vähemmän hyvin.

★★★
Vuosi:	2011
Ohjaus:	Brett Ratner
Pääosissa:	Ben Stiller, Eddie Murphy, Casey Affleck, Matthew Broderick, Alan Alda, Michael Peña, Téa Leoni, Gabourey Sidibe

Arvostelussa: Tintin seikkailut - Yksisarvisen salaisuus (2011)

Steven Spielberg on luonut kaksiulotteisesta sarjakuva-Tintistä kolmiulotteisen hahmon, niin tarinallisesti, kuin valkokankaallakin. Olin aluksi skeptinen elokuvan suhteen, sillä mielessäni häilyi Polar Express -elokuva, jonka hahmojen kasvojen tunneskaala oli kuin botox-yliannostuksen saaneella edustusrouvalla. Elokuvan Motion-caption tekniikan avulla (tuttu mm. Taru Sormusten Herrasta Klonkku hahmon toteutuksesta) Hergén yksinkertaistetut sarjakuvahahmot on kuitenkin saatu heräämään eloon ja ne ovat yllättävän realistisia.

Elokuvassa tupsuhiuksinen reportteri Tintti (Jamie Bell) ja tämän uusi tuttavuus Kapteeni Haddock (Andy Serkis) ratkovat kapteenin esi-isän omistaman aarrealuksen, Yksisarvisen arvoitusta. Perässään näillä on salaperäinen Ivanovich Sakharine (Daniel Craig) ja apuna/ jaloissa pyörivät etsivät Dupond (Simon Pegg) ja Dupont (Nick Frost).

Kolmeen Tintti-albumiin perustuva elokuva etenee joutuisasti ja animaatio on herkkua silmille. Välillä tosin tuntui siltä, että tekijät olivat niin innoissaan uudesta tekniikasta, että joitakin takaa-ajo- ja taistelukohtauksia oli venytetty ylettömän pitkiksi vain tästä ilosta. Elokuva päätös petaa jatko-osaa, jonka ohjaimiin on lupailtu Peter Jacksonia, joka on toiminut tämän elokuvan tuottajana.

★★★★
Vuosi:	2011
Ohjaus:	Steven Spielberg
(Ääni) Pääosissa:	Jamie Bell, Andy Serkis, Daniel Craig, Simon Pegg, Nick Frost

Arvostelussa: Young@Heart (2007)

Bob Cilmanin johtama kuoro ei ole se tavanomaisin. Jäsenten keski-ikä on 80 -vuoden paikkeilla ja ryhmän musiikkivalikoimaan kuuluu niin Talking Headsia, Jimi Hendrixiä kuin Clashiakin. Kuorolaisten oma musiikkimaku eroaa suuresti esitettävästä materiaalista, mutta jäsenet tunnustavat nauttivan laajentaessaan musiikillista repertuaariaan, joka ei kuitenkaan ole helppo tehtävä. Sanat, rytmi ja sanat sekä rytmi eivät noutada niitä sääntöjä, mihin tämä vanhempi sukupolvi on tottunut eikä Bob ole kuorojohtajista lempeimpiä.

Dokumentissa seurataan kuoron valmistautumista uuteen konserttiin ja uusi musiikkivalikoima aiheuttaa (lisää) harmaita hiuksia niin kuorolaisille, kuin kuorojohtajallekin. Jännitys nousee elokuvan edetessä; oppivatko sooloistit kappaleensa, saako Bob hermoromahduksen, selviävätkö kaikki kuorolaiset ensi-iltaan asti? Elokuvaa rytmittävät kuoron omat "musiikkivideot", joista henkilökohtainen lempparini on Talking Headsien Road to Nowhere. Elokuvan koskettavin musiikkiesitys on ehdottomasti happilaitteeseen sidotun Joe Benoitin versio Coldplayn Fix You kappaleesta (linkki).

Elokuvaa katsoessani toivoin, että itse pysyisin yhtä virkeänä ja aktiivisena ikääntyessäni. Näiden ihmisten elämänjanoa voi vain kadehtia.

★★★1/2
Vuosi:	2007
Ohjaus:	Stephen Walker, Sally George
Pääosissa:	Bob Cilman, Joe Benoit, Helen Boston, Louise Canady

Arvostelussa: Conan O'Brien Can't Stop (2011)

NBC:n The Tonight Night Show oli ollut todellinen instituutio jo vuosikymmeniä, kun Conan O'Brien peri shown Jay Lenolta vuonna 2009. Seitsemän kuukautta myöhemmin Conan hivutettiin pois showsta ja Leno palautettiin takaisin ohjaimiin, koska studion mielestä Conan ei ollut tuonut katsojia samalla tavoin kuin edeltäjänsä. Katkera O'Brien lähti showsta 45 milj. dollarin eropaketin ja sopimuksen kanssa, joka esti miestä esiintymästä televisiossa seuraavaan puoleen vuoteen.

Mies päätti, ettei moinen sopimus estäisi häntä tekemästä rakastamaansa työtä ja taustajoukkojensa kanssa hän ilmoitti lähes heti shown päätyttyä tulevasta komediakiertueesta "The Legally Prohibited From Being Funny on Television Tour". Conan O'Brien Can't Stop -dokumentti kuvaa kiertueen taustoja alusta alkaen, eikä se peittele Conanin katkeruutta siitä, mitä NBC ja Leno tekivät hänelle. Välillä tämä purkautuu maanisina kohtauksina ja agressiivisena huumorina.

Itse kiertue näyttää olevan miehelle samanaikaisesti pelastus ja helvetti. Valtavan ihmisjoukon edessä esiintyminen on selvästi se mitä mies rakastaa tehdä, mutta kun hän poistuu palvovan yleisön edestä, tuntuu kuin kaikki adrenaliini valuisi viemäriin. Rakastava yleisö yrittää myös rakastaa miehen kuoliaaksi, sillä Conan ei kykene sanomaan ei yhdellekkään nimmarin metsästäjälle. Kaikki haluavat palan "Cocosta" ja tämä ajaa miehen nääntymyksen partaalle, jonka mies purkaa myös lähipiiriinsä ja työntekijöihinsä.  Conanin maaninen esiintymistarve tuntuu olevan autopilotilla, on hän lavalla tai ei ja lähipiiri tuntuu välillä toimivan tämän yleisönä, koettaen näin pitää miestä hyvällä tuulella. Suoraan sanottuna Conan tuntuu välillä todelliselta paskiaiselta, mutta katsoja, tai ainakin minä ymmärrän häntä. Joskus raivo, suru ja stressi purkautuvat siten, että rakkaimmatkin läheiset joutuvat siitä kärsimään.

Dokumentille täytyy antaa kiitosta siitä, ettei se pyri peittelemään O'Brienin puutteita tai kiillottamaan miehen marttyyrin mainetta. Lenon ja Conanin välisellä konfliktilla ei mässäillä ja ainoastaan O'Brien näpäyttää entistä mentoriaan sanallisesti, kukaan muu dokumentissa ei siihen leikkiin ryhdy. Elokuva on raaka ja rehellinen ja saa vain arvostamaan O'Brienia ja tämän työtiimiä entistäkin enemmän.

★★★★
Vuosi:	2011
Ohjaus:	Rodman Flender
Pääosissa:	Conan O'Brien, Andy Richter