| ★★1/2 | ||
| Vuosi: | 2010 | |
| Ohjaus: | Luc Besson | |
| Pääosissa: | Louise Bourgoin, Mathieu Amalric, Gilles Lellouche | |
 |  |
30.8.2010
Arvostelussa: Adèle Blanc-Secin uskomattomat seikkailut (2010)
Adele Blanc-Sec (Louise Bourgoin) on suosittu seikkailukirjailija jonka kertomukset perustuvat hänen omiin matkoihinsa eksoottisiin kohteisiin. Adele ei ole mikään miellyttävä ihminen. Äkkipikainen, teräväkielinen ja omapäinen nainen matkustaa kustantantajan antamasta Andeille sijoittuvasta työkomennuksesta huolimatta Egyptiin, josta hän etsii keinoa parantaakseen vakavassa onnettomuudessa loukkaantuneen sisarensa. Samaan aikaan Pariisilaisessa museossa olevasta esihistoriallisesta munasta kuoriutuu lentolisko joka aiheuttaa paniikkia kaupunkilaisten keskuudessa. Nämä kaksi tapahtumaa nivoutuvat elokuvan edetessä toisiinsa. Tähän sekaan mahtuu henkiin herääviä muumioita, huonohampaisia pahiksia ja sekavaa toimintaa.
Luc Bessonin ohjaama elokuva, joka perustuu sarjakuvaromaaniin, on erittäin sekava, rönsyileva ja sillä on vaikeuksia pysyä juonessa kiinni. Elokuva jaksoi naurattaa jopa muutaman kerran, mutta se ei ollut tarpeeksi nostaakseen elokuvan tasoa. Elokuvaa mainostettiin naisten versiona Indiana Jonesista ja Muumio -elokuvasta, joten olin asettanut odotukseni kovin ylös tuon alustuksen perusteella. Ne tulivat aika ryminällä alas. Pelkkä kaunis naispääosa ei pelasta köykäistä elokuvaa.
25.8.2010
The American ja Irina Björklundin 53 sekuntia
Luin jostakin, olisiko ollut jomman kumman iltapäivälehden nettisivuilta, että Irina Björklund, joka näyttelee George Clooneyn entistä tyttöystävää The American -elokuvassa saattaa olla mukana elokuvassa joko 30 sekuntia tai kolme minuuttia. Yahoo.com on julkaissut klipin elokuvasta, jossa Irina on valkokankaalla ainakin 53 sekuntia. Alla todiste siitä. Wohoo meillä on suomalainen Clooneyn vastanäyttelijänä (revitään nyt pienistäkin asioista ilo irti). Onhan elokuvassa mukana myös toinen suomalainen, Samuli Vauramo jonka valkokankaalla näkymisaikaa ei minulla ole tiedossa.
Pocast pick - Betty in the sky with a suitcase
24.8.2010
Arvostelussa: Annie Get Your Gun (1950)
George Sidneyn vuonna 1950 ohjaama musikaali Annie Get Your Gun (Annie Mestariampuja) perustuu erittäin, ERITTÄIN löyhästi Annie Oakleyn uraan mestariampujana. Betty Hutton korvasi aikoinaan Judy Garlandin Annien roolissa resuisena metsäläisenä, joka on uskomaton ampujakyky. Hänen taitonsa huomaa myös Buffalo Bill, jonka villin lännen show on saapunut Annien kaupunkiin. Shown ampuja sankari, itsekeskeinen ja omahyväinen Frank Butler (Howard Keel) ja tähän heti ihastunut Annie laittavat pystyyn ammuntakilpailun, jonka Annie Frankin nolostukseksi voittaa leikiten.
Buffalo Bill tarjoaa Annielle paikan villin lännen showssaan ja Annie, joka haluaa seurata Frankia, suostuu. Kiertueen aikana myös Frankin tunteet lämpenevät, mutta kun Anniesta tuleekin shown tähti, ei Frank kestä joutumista kakkosnumeroksi ja eroaa, siirtyen kilpailijan leipiin. Pajon melua tyhjästä ja loppu on tietenkin onnellinen. Minu tosin kaivelee se, että onnellinen loppu saadaan aikaiseksi vasta sitten, kun Annie häviää tahallaan Frankille ammuntakisassa, mutta koetan niellä tämän katkeran palan. Itse kun en koskaan ole sulattanut "oi, olen heikko ja avuton naisenpuolikas" ajattelumallia.
Annie Get Your Gun elokuvaa ei kannata katsoa ajatuksella, että elokuva kuvaisi tarkasti oikean Annie Oakleyn ja Frank Butlerin elämää, sillä heidän suhteensa oli todellisuudessa vähemmän myrskyisä, ei tosin yhtään vähemmän rakkauden täyteinen. Musikaali on hauska ja Huttonin ja Keelon välillä on kunnon kemiaa. Kaiken kruunaa Berlinin musiikki.
| ★★★★ | ||
| Vuosi: | 1950 | |
| Ohjaus: | George Sidney | |
| Pääosissa: | Betty Hutton, Howard Keel, Louis Calhern | |
| |  |
22.8.2010
New York, New York
New York on saanut varsinkin elokuvien kautta maagisen olemuksen. Se ei ole vain kaupunki, se on New York! Jo pelkällä nimellä on sähköistävä vaikutus. Elokuvat ja televisiosarjat ovat muokanneet käsityksiämme tästä kaupungista saaden sen vaikuttamaan elämää suuremmalta. Pelkään, että kun viimein matkustan New Yorkiin, ei se voi mitenkään pärjätä sille asettamilleni valtaville odotuksille. Tai sitten se on jotain vieläkin parempaa kuin uskalsin odottaa.
Tässä alla pieni viedeomontaasi elokuvista, jotka sijoittuvat Kaupunkiin, joka ei koskaan nuku.
21.8.2010
Avatar The Last Airbender
Avatar - The Last Airbender -animaatiosarja, jolla ei siis ole mitään tekemistä James Cameronin Avatar elokuvan kanssa, oli minulle täysin tuntematon ilmiö josta kuulin vasta kun M. Night Shyamalan ilmoitti tekevänsä sarjaan pohjautuvan elokuvan. Kun tekele sitten tuli levitykseen saivat alkuperäisen sarjan fanit lähes raivokohtauksen sillä elokuva ei kuulema muistuttanut pätkääkään alkuperäismateriaalia. Fanit yrittivät käännyttää katsojia pois elokuvateattereista, pyytäen, että nämä katsoisivat elokuvan sijaan alkuperäisen sarjan
Olin menneellä viikolla muutaman päivän siraslomalla ja päätin, että voisin katsastaa mistä sarjassa oikein on kyse, siis vilkaista pari ensimmäistä jaksoa vain. Torkkutaukoja lukuunottamatta katsoin koko Avatar sarjan lähes putkeen kahden päivän aikana. Sarja jonka olin vain ajatellut olevan pikkulasten iltapäiväohjelma oli hauska, synkkä, pelottava ja koskettava.
Tarina sijoittuu fiktiiviseen maailmaan, joka on jaettu neljään elementtiin, Tulen, Veden, Maan ja Ilman valtakuntiin. Näiden valtakuntien kansalaisten joukossa on ihmisiä, jotka kykenevät hallitsemaan oman maansa elementtiä. Tässä maailmassa asuu myös Avatar, joka kykenee hallitsemaan kaikkia nejää elementtiä ja hänen vastuullaan on rauhan ylläpitäminen neljän kansan välillä. Avatar uudelleensyntyy aina vuorollaan jonkun neljän kansan jäseneksi.
Tarinan alkaessa kerrotaan, että neljä valtakuntaa oli elänyt pitkään rauhassa keskenään, kunnes Tulikansan hallitsija Sozin päätti että kaiken maailman tulisi olla osallinen Tulikansan menestyksestä ja keino siihen olisi valloittaa muut kansat. Avatar, ainoa henkilö joka olisi voinut estää sodan katosi ja Tulikansan johtama sota on nyt riehunut sata vuotta.
Katara ja Sokka, kaksi Vesikansa sisarusta ovat kalastamassa eteläisillä jäätiköilä, kun he törmäävät hohtavaan jäälohkareeseen. He näkevät, että sen sisällä on nuori poika ja he vapauttavat tämän jäisestä vankilastaan. Kun poika virkoaa, sisaruksille selviää että poika on sata vuotta aiemmin kadonnut, uudelleensyntynyt Aang niminen Avatar, jonka koulutus on vielä vajavainen, eikä hän hallitse vielä muita elementtejä kuin tuulta, joka oli hänen oman kansansa elementti. Katara ja Sokka päättävät lopulta lähteä Aangin avuksi etsimään mestareita jotka voivat opettaa hänelle kaikki elementit. He joutuvat myös pakenemaan prinssi Zukoa, Tulenvaltijan maasta karkoitettua poikaa. Tämän aikeena on päästä takaisin isänsä suosioon nappaamalla uudelleen löytyneen Avatarin, joka ainoana pystyy estämään Tulikansan lopullisen voiton satavuotisessa sodassa.
Avatar The Last Airbender onnistuu välttämään useiden japanilaisten animaatiosarjojen sama-jakso-miljoona-kertaa sudenkuopan, jossa joka jaksossa taistellaan uutta monsteria vastaan eikä juoni tunnu kulkevan minnekään tai tapahtumat ovat niin sekavia ettei katsoja pysy kärryillä, jollei hänellä ole taustatuntemusta mangasta ja animesta (minulla ei ole). Avatarin kaudet on nimetty kirjoiksi joita on kolme. Tämä on hyvä nimitys sillä muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta sarja etenee vinhaa vauhtia eteenpäin, kuin hyvä kirja jonka lukemista ei tahtoisi jättää kesken. Olen todella iloinen että annoin tällä kertaa periksi itseluomalleni "verkkopainostukselle" ja katsoin sarjan, ehkä ensin hieman ennakkoluuloisesti, mutta nopeasti uppoutuen mukaan tarinaan. Kumpa Nickelodeon tuottaisi pian myös pitkään huhutun jatko-osan sarjalle.
Olin menneellä viikolla muutaman päivän siraslomalla ja päätin, että voisin katsastaa mistä sarjassa oikein on kyse, siis vilkaista pari ensimmäistä jaksoa vain. Torkkutaukoja lukuunottamatta katsoin koko Avatar sarjan lähes putkeen kahden päivän aikana. Sarja jonka olin vain ajatellut olevan pikkulasten iltapäiväohjelma oli hauska, synkkä, pelottava ja koskettava.
Tarina sijoittuu fiktiiviseen maailmaan, joka on jaettu neljään elementtiin, Tulen, Veden, Maan ja Ilman valtakuntiin. Näiden valtakuntien kansalaisten joukossa on ihmisiä, jotka kykenevät hallitsemaan oman maansa elementtiä. Tässä maailmassa asuu myös Avatar, joka kykenee hallitsemaan kaikkia nejää elementtiä ja hänen vastuullaan on rauhan ylläpitäminen neljän kansan välillä. Avatar uudelleensyntyy aina vuorollaan jonkun neljän kansan jäseneksi.
Tarinan alkaessa kerrotaan, että neljä valtakuntaa oli elänyt pitkään rauhassa keskenään, kunnes Tulikansan hallitsija Sozin päätti että kaiken maailman tulisi olla osallinen Tulikansan menestyksestä ja keino siihen olisi valloittaa muut kansat. Avatar, ainoa henkilö joka olisi voinut estää sodan katosi ja Tulikansan johtama sota on nyt riehunut sata vuotta.
Avatar The Last Airbender onnistuu välttämään useiden japanilaisten animaatiosarjojen sama-jakso-miljoona-kertaa sudenkuopan, jossa joka jaksossa taistellaan uutta monsteria vastaan eikä juoni tunnu kulkevan minnekään tai tapahtumat ovat niin sekavia ettei katsoja pysy kärryillä, jollei hänellä ole taustatuntemusta mangasta ja animesta (minulla ei ole). Avatarin kaudet on nimetty kirjoiksi joita on kolme. Tämä on hyvä nimitys sillä muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta sarja etenee vinhaa vauhtia eteenpäin, kuin hyvä kirja jonka lukemista ei tahtoisi jättää kesken. Olen todella iloinen että annoin tällä kertaa periksi itseluomalleni "verkkopainostukselle" ja katsoin sarjan, ehkä ensin hieman ennakkoluuloisesti, mutta nopeasti uppoutuen mukaan tarinaan. Kumpa Nickelodeon tuottaisi pian myös pitkään huhutun jatko-osan sarjalle.
Arvostelussa: The Karate Kid (2010)
Hei yllätys, tämä oli oikeasti ihan hyvä elokuva! Olen ollut erittäin skeptinen uudelleenversioidun Karate Kid -elokuvan onnistumis mahdollisuuksista siitä lähtien kun elokuvan tekeminen aloitettiin, mutta myönnettävä on että uusi Karate Kid (hah!) on ihan viihdyttävä paketti. Vaikka alkuperäisellä, Ralph Macchion Pat Moritan tähdittämällä elokuvalla on oma paikkansa sydämessäni, täytyy myöntää että Jaden Smith ja Jackie Chan tekivät hahmoista omansa eivätkä kopioineet niitä suoraan alkuperäisestä lähteestä, vaikka elokuvan juoni muuten noudatteleekin paljolti alkuperäistä.
Dre (Jaden Smith) muuttaa äitinsä (Taraji P. Henson) kanssa Detroitista Pekingiin uuden elämän perässä ja vain toinen Parkerin kaksihenkisestä perheestä on innoissaan asiasta. Siis todella, TODELLA innoissaan, eikä se henkilö ole Dre. Kielitaidottoman, muutenkin muutosta masentuneen Dren elämä ei helpotu, kun hän joutuu paikallisen koulukiusaajan Chenin (Zhenwei Wang) ja tämän Kung Fu -jengin silmätikuksi kun Dre on erehtynyt juttelemaan sievän viulutytön, Meiyingin (Wenwen Han) kanssa. Kun sadistinen jengi kerran jahtaa Dren tämän kotipihaan ja hakaa pojan henkihieveriin, saapuu Dren avuksi kaikkien (paitsi katsojien) yllätykseksi taloyhtiön huoltomies Mr. Han (Jackie Chan), joka hoitelee jengin sulavalla Kung Fu näytöksellä.
Mr. Han lupaa puhua Chenin Kung Fu opettajalle, jotta tämä pakottaisi jengiläiset jättämään Dren rauhaan. Tämä ei kuitenkaan suju aiotusti, sillä mestari Li (Rongguang Yu) on sadisti jonka opetusmenetelmä perustuu siihen että hän laittaa oppilaansa hakkaamaan toisiaan. Mr. Hanin ja mestari Li'n keskustelu päätyy siihen, että Chenin jengi lupaa jättää Dren rauhaan, mutta tämän tulee otella jengiläisiä vastaan tulevassa Kung Fu ottelussa. Mr. Han lupaa opettaa Drelle todellista Kung Futa, jonka ensisijainen tarkoitus ei ole vain murskata vastustajaa. Harjoittelun edetessä Dre alkaa murtautumaan Mr. Hanin apaattisen ulkokuoren lävitse ja lopulta molemmat kykenevät antamaan toisilleen mitä nämä tarvitsevat, ystävyyttä ja ehkä jopa isä-poika suhteen.
Jaden Smith oli minulle erittäin positiivinen yllätys, tosin en ollut asettanut odotuksianikaan kovin korkealle, mutta hänessä on mielestäni erittäin paljon potentiaalia ja karismaa. Jackie Chan oli tämän elokuvan elokuvan sielu. Olin todella otettu hänen suorituksestaan vakavassa roolissa, itse kun olen vain nähnyt miehen näyttelevän yleensä komedioissa. Nyt käynkin kovaa sisäistä taistelua yrittäessäni päättää kumpi, Mr Miyagi vai Mr. Han on mentori-suosikkini. Ehdottomasti rasittavin hahmo elokuvassa oli Dren äiti, rouva Parker ja jokainen minuutti jonka hän oli valkokankaalla oli minulle liikaa.
Uusi Karate Kid opetti taas kerran sen, että elokuvia ei pitäisi arvioida ennen niiden näkemistä ja tämä elokuva olikin yksi niistä muutamista positiivisista elokuvakokemuksista joita olen tänä vuonna kokenut. Molemmat peukut pytyyn tämän Karate Kidin puolesta.
Dre (Jaden Smith) muuttaa äitinsä (Taraji P. Henson) kanssa Detroitista Pekingiin uuden elämän perässä ja vain toinen Parkerin kaksihenkisestä perheestä on innoissaan asiasta. Siis todella, TODELLA innoissaan, eikä se henkilö ole Dre. Kielitaidottoman, muutenkin muutosta masentuneen Dren elämä ei helpotu, kun hän joutuu paikallisen koulukiusaajan Chenin (Zhenwei Wang) ja tämän Kung Fu -jengin silmätikuksi kun Dre on erehtynyt juttelemaan sievän viulutytön, Meiyingin (Wenwen Han) kanssa. Kun sadistinen jengi kerran jahtaa Dren tämän kotipihaan ja hakaa pojan henkihieveriin, saapuu Dren avuksi kaikkien (paitsi katsojien) yllätykseksi taloyhtiön huoltomies Mr. Han (Jackie Chan), joka hoitelee jengin sulavalla Kung Fu näytöksellä.
Mr. Han lupaa puhua Chenin Kung Fu opettajalle, jotta tämä pakottaisi jengiläiset jättämään Dren rauhaan. Tämä ei kuitenkaan suju aiotusti, sillä mestari Li (Rongguang Yu) on sadisti jonka opetusmenetelmä perustuu siihen että hän laittaa oppilaansa hakkaamaan toisiaan. Mr. Hanin ja mestari Li'n keskustelu päätyy siihen, että Chenin jengi lupaa jättää Dren rauhaan, mutta tämän tulee otella jengiläisiä vastaan tulevassa Kung Fu ottelussa. Mr. Han lupaa opettaa Drelle todellista Kung Futa, jonka ensisijainen tarkoitus ei ole vain murskata vastustajaa. Harjoittelun edetessä Dre alkaa murtautumaan Mr. Hanin apaattisen ulkokuoren lävitse ja lopulta molemmat kykenevät antamaan toisilleen mitä nämä tarvitsevat, ystävyyttä ja ehkä jopa isä-poika suhteen.
Jaden Smith oli minulle erittäin positiivinen yllätys, tosin en ollut asettanut odotuksianikaan kovin korkealle, mutta hänessä on mielestäni erittäin paljon potentiaalia ja karismaa. Jackie Chan oli tämän elokuvan elokuvan sielu. Olin todella otettu hänen suorituksestaan vakavassa roolissa, itse kun olen vain nähnyt miehen näyttelevän yleensä komedioissa. Nyt käynkin kovaa sisäistä taistelua yrittäessäni päättää kumpi, Mr Miyagi vai Mr. Han on mentori-suosikkini. Ehdottomasti rasittavin hahmo elokuvassa oli Dren äiti, rouva Parker ja jokainen minuutti jonka hän oli valkokankaalla oli minulle liikaa.
Uusi Karate Kid opetti taas kerran sen, että elokuvia ei pitäisi arvioida ennen niiden näkemistä ja tämä elokuva olikin yksi niistä muutamista positiivisista elokuvakokemuksista joita olen tänä vuonna kokenut. Molemmat peukut pytyyn tämän Karate Kidin puolesta.
| ★★★1/2 | ||
| Vuosi: | 2010 | |
| Ohjaus: | Harald Zwart | |
| Pääosissa: | Jackie Chan, Jaden Smith, Taraji P. Henson | |
| | |
16.8.2010
Parody is the best compliment
David Fincherin The Social Network -elokuvan traileri on innoittanut useita parodiatrailereita myös muista sosiaalimedioista. Tässä alla ainakin muutama niistä. Nämä löysin /Films -sivuston kautta.
Youtube Movie - The Video Website
The Other Social Network (Myspace)
The Twit Network
(Tässä on jopa sanoitettu trailerin musiikki)
Ja tietysti vielä se alkuperäinen - The Social Network
Youtube Movie - The Video Website
The Other Social Network (Myspace)
The Twit Network
(Tässä on jopa sanoitettu trailerin musiikki)
Ja tietysti vielä se alkuperäinen - The Social Network
14.8.2010
Arvostelussa: Amélie (2001) (Hyvän tuulen elokuvia osa 5)
Niin uskomatonta kuin se minusta onkin, olen tavannut ihmisiä jotka eivät pidä Jean-Pierre Jeunetin elokuvasta Amélie. Käsittämätöntä! Näissä ihmisissä on pakko olla jotakin vikaa, sillä tämä elokuva on kaunein aikuisten satu jonka olen koskaan valkokankaalla nähnyt.
Amélie Poulain (Audrey Tautou) on heikkohermoisten ja etäisten vanhempien herkkä lapsi, joka kasvaa yksinäiseksi aikuiseksi lohtunaan rikas mielikuvitusmaailma. Amélien elämä järkkyy kun hän kuulee Lady Dianan ja Dodi Al Fayedin kuolleen Pariisin auto-onnettomuudessa. Hän pudottaa hajuvesipullonsa korkin joka osuu kylpyhuoneen seinälaattaan, irroittaen sen paikaltaan. Laatan takaa Amélie löytää vanhan peltirasian joka sisältää lapsen aarteita ja hän päättää selvittää rasian omistajan joka on aikoinaan asunut Amélien asunnossa. Kun hän toimittaa aarteen jo ikääntyneelle miehelle saaden tämän liikuttumaan kyyneliin, Amélie päättää omistaa elämänsä hyvien tekojen suorittamiselle.
Osansa salaisen hyväntekijän mielikuvituksellisista avunteoista saavat mm. Amélien naapuri "Lasimies", jonka luut ovat niin hauraat, ettei hän voi poistua asunnostaan, lähikaupan herkkä, hieman jälkeenjäänyt kauppa-apulainen Lucien, talon emännöitsijä rouva Wallace joka potee särkynyttä sydäntä ja Amélien luulosairas työtoveri Georgette. Amélien oma elämä kokeen mullistuksen kun hän törmää metroaseman valokuva-automaatin alta revittyjä valokuvia metsästävään Ninoon (Mathieu Kassovitz).
Amélie on kaunis elokuva niin tarinallisesti, kuin kuvauksellisestikin. Jean-Pierre Jeunetia onkin kritisoitu siitä, että hän on editoinut elokuvasta kaiken vähemmän kauniin kuten seinägraffitit. Mutta kyseessähän onkin satu ja siksi Pariisin kaunistaminen (jos se edes on enempää mahdollista) on mielestäni ihan hyväksyttävää. Amélie ja Nino ovat mielestäni yksi elokuvahistorian ihanimmista pareista ja Amélien laitan DVD soittimeen aina silloin kun tarvitsen vakuutusta siitä, että elämässä on jotakin kaunista, oli se sitten vain elokuvaa.
Amélie Poulain (Audrey Tautou) on heikkohermoisten ja etäisten vanhempien herkkä lapsi, joka kasvaa yksinäiseksi aikuiseksi lohtunaan rikas mielikuvitusmaailma. Amélien elämä järkkyy kun hän kuulee Lady Dianan ja Dodi Al Fayedin kuolleen Pariisin auto-onnettomuudessa. Hän pudottaa hajuvesipullonsa korkin joka osuu kylpyhuoneen seinälaattaan, irroittaen sen paikaltaan. Laatan takaa Amélie löytää vanhan peltirasian joka sisältää lapsen aarteita ja hän päättää selvittää rasian omistajan joka on aikoinaan asunut Amélien asunnossa. Kun hän toimittaa aarteen jo ikääntyneelle miehelle saaden tämän liikuttumaan kyyneliin, Amélie päättää omistaa elämänsä hyvien tekojen suorittamiselle.
Osansa salaisen hyväntekijän mielikuvituksellisista avunteoista saavat mm. Amélien naapuri "Lasimies", jonka luut ovat niin hauraat, ettei hän voi poistua asunnostaan, lähikaupan herkkä, hieman jälkeenjäänyt kauppa-apulainen Lucien, talon emännöitsijä rouva Wallace joka potee särkynyttä sydäntä ja Amélien luulosairas työtoveri Georgette. Amélien oma elämä kokeen mullistuksen kun hän törmää metroaseman valokuva-automaatin alta revittyjä valokuvia metsästävään Ninoon (Mathieu Kassovitz).
Amélie on kaunis elokuva niin tarinallisesti, kuin kuvauksellisestikin. Jean-Pierre Jeunetia onkin kritisoitu siitä, että hän on editoinut elokuvasta kaiken vähemmän kauniin kuten seinägraffitit. Mutta kyseessähän onkin satu ja siksi Pariisin kaunistaminen (jos se edes on enempää mahdollista) on mielestäni ihan hyväksyttävää. Amélie ja Nino ovat mielestäni yksi elokuvahistorian ihanimmista pareista ja Amélien laitan DVD soittimeen aina silloin kun tarvitsen vakuutusta siitä, että elämässä on jotakin kaunista, oli se sitten vain elokuvaa.
| ★★★1/2 | ||
| Vuosi: | 2001 | |
| Ohjaus: | Jean-Pierre Jeunet | |
| Pääosissa: | Audrey Tautou, Mathieu Kassovitz | |
| | |
Arvostelussa: Nanny McPhee ja Suuri Pamaus (2010)
Pidin erittäin paljon 2005 -vuonna ilmestyneestä ensimmäisestä Nanny
McPhee - Satumainen Lastenvahti -elokuvasta joka perustuu löyhästi
Christianna Brandin Nurse Matilda -kirjoihin. Emma Thompson, joka
esittää elokuvien nimiroolia, taikavoimia omaavaa lastenhoitaja
McPheeta, on myös käsikirjoittanut molemmat elokuvat.
Nanny McPhee ilmestyy paikalle silloin, kun häntä kipeimmin tarvitaan. Hänen lastenkasvatuskeinonsa kulminoituvat hänen taika"kävelykeppiinsä", jonka avulla hän ajaa oppinsa perille kurittomiin lapsiin. Nanny McPheen sanoin, "Niin kauan kuin minua ei haluta mutta tarvitaan, minun täytyy jäädä. Kun minut halutaan mutta ei enää tarvita, minun tulee lähteä."
Rouva Green (Maggie Gyllenhaal) yrittää pitää hallinnassa kolmea riitelevää lastaan, kotitilaa ja työtään kylän pikkukaupassa. Hän joutuu pärjäämään yksin, sillä eletään toisen maailmansodan aikaa ja herra Green on joutunut sotapalvelukseen. Kaikki tuntuu kaatuvan rouva Greenin niskaan, kun vielä lasten rikkaat kaupunkilais serkut lähetetään maaseudulle hoitoon ja turvaan Lontoon pommituksilta.
Pilalle hemmotellut Cyril ja Celia joutuvat heti pihaan päästyään sanasotaan maalaisserkkujensa Vincentin, Normanin ja Megsien kanssa. Rouva Green on vaipua epätoivoon, kunnes ovelle ilmestyy outo hahmo. Thompsonin Nanny McPhee on todella, *hmm* huomionarvoinen hahmo syylineen ja yhteen kasvaneine kulmakarvoineen eikä herätä heti rouva Greenin luottamusta. Lähes kädenkäänteessä uusi lastenhoitaja saa kuitenkin kinastelevat lapset kuriin ja nuhteeseen ja hämmentynyt rouva Green hyväksyy uuden auttajansa.
Kurittomat lapset eivät ole ainoa rouva Greenin huolenaihe, sillä tilan pystyssä pitäminen on hänelle ja lapsille kovan työn takana, eikä asiaa auta kiero lanko Phil (Rhys Ifans), joka on kaulaansa myöten veloissa ja yrittää saada rouva Greenin myymään tilan kaikin keinoin. Huolta aiheuttaa myös herra Green, josta ei ole kuulunut mitään kuukausiin.
Nanny McPhee ja Suuri Pamaus on herkullinen koko perheen (ja niin, sopii myös perheettömille) elokuva joka onnistuu, ainakin suurimman osan ajasta välttämään siirappimaisuuden eikä välttele myöskään "vaikeita" aiheita. Myönnän että muutaman kerran sain niellä palaa kurkusta. Ehdottomasti suosikikseni näyttelijöistä nousi kaupunkilais serkku Cyriliä näytellyt Eros Vlahos. Muidenkin lapsinäyttelijöiden suoritukset olivat ihan ok, mutta vain Vlahoksen Cyril on oikeasti mieleen jäävä hahmo. Emma Thopsonin ei juurikaan tarvitse venytellä näyttelijälihaksiaan, sillä McPheen hahmolla on tasan kaksi ilmettä, paheksuva ja hyväksyvä. Maggie Gyllenhaal oli ihastuttava rouva Greenin roolissaan ja täytyy myöntää (täysin ummikkona) että hänen brittiaksenttinsa kuulosti todella onnistuneelta.
Nanny McPhee on hahmona nykyajan Maija Poppanen, joka ei tarjoa lusikallista sokeria karvaan lääkkeen alasnielemisavuksi vaan ennemmin sammakonkutua kiukutteleville lapsille. Iso peukku elokuvalle ja yllättäville kasvatusmetodeille.
Nanny McPhee ilmestyy paikalle silloin, kun häntä kipeimmin tarvitaan. Hänen lastenkasvatuskeinonsa kulminoituvat hänen taika"kävelykeppiinsä", jonka avulla hän ajaa oppinsa perille kurittomiin lapsiin. Nanny McPheen sanoin, "Niin kauan kuin minua ei haluta mutta tarvitaan, minun täytyy jäädä. Kun minut halutaan mutta ei enää tarvita, minun tulee lähteä."
Rouva Green (Maggie Gyllenhaal) yrittää pitää hallinnassa kolmea riitelevää lastaan, kotitilaa ja työtään kylän pikkukaupassa. Hän joutuu pärjäämään yksin, sillä eletään toisen maailmansodan aikaa ja herra Green on joutunut sotapalvelukseen. Kaikki tuntuu kaatuvan rouva Greenin niskaan, kun vielä lasten rikkaat kaupunkilais serkut lähetetään maaseudulle hoitoon ja turvaan Lontoon pommituksilta.
Pilalle hemmotellut Cyril ja Celia joutuvat heti pihaan päästyään sanasotaan maalaisserkkujensa Vincentin, Normanin ja Megsien kanssa. Rouva Green on vaipua epätoivoon, kunnes ovelle ilmestyy outo hahmo. Thompsonin Nanny McPhee on todella, *hmm* huomionarvoinen hahmo syylineen ja yhteen kasvaneine kulmakarvoineen eikä herätä heti rouva Greenin luottamusta. Lähes kädenkäänteessä uusi lastenhoitaja saa kuitenkin kinastelevat lapset kuriin ja nuhteeseen ja hämmentynyt rouva Green hyväksyy uuden auttajansa.
Kurittomat lapset eivät ole ainoa rouva Greenin huolenaihe, sillä tilan pystyssä pitäminen on hänelle ja lapsille kovan työn takana, eikä asiaa auta kiero lanko Phil (Rhys Ifans), joka on kaulaansa myöten veloissa ja yrittää saada rouva Greenin myymään tilan kaikin keinoin. Huolta aiheuttaa myös herra Green, josta ei ole kuulunut mitään kuukausiin.
Nanny McPhee ja Suuri Pamaus on herkullinen koko perheen (ja niin, sopii myös perheettömille) elokuva joka onnistuu, ainakin suurimman osan ajasta välttämään siirappimaisuuden eikä välttele myöskään "vaikeita" aiheita. Myönnän että muutaman kerran sain niellä palaa kurkusta. Ehdottomasti suosikikseni näyttelijöistä nousi kaupunkilais serkku Cyriliä näytellyt Eros Vlahos. Muidenkin lapsinäyttelijöiden suoritukset olivat ihan ok, mutta vain Vlahoksen Cyril on oikeasti mieleen jäävä hahmo. Emma Thopsonin ei juurikaan tarvitse venytellä näyttelijälihaksiaan, sillä McPheen hahmolla on tasan kaksi ilmettä, paheksuva ja hyväksyvä. Maggie Gyllenhaal oli ihastuttava rouva Greenin roolissaan ja täytyy myöntää (täysin ummikkona) että hänen brittiaksenttinsa kuulosti todella onnistuneelta.
Nanny McPhee on hahmona nykyajan Maija Poppanen, joka ei tarjoa lusikallista sokeria karvaan lääkkeen alasnielemisavuksi vaan ennemmin sammakonkutua kiukutteleville lapsille. Iso peukku elokuvalle ja yllättäville kasvatusmetodeille.
| ★★★ | ||
| Vuosi: | 2010 | |
| Ohjaus: | Susanna White | |
| Pääosissa: | Emma Thompson, Maggie Gyllenhaal | |
| | |
13.8.2010
Superman reboot
En tajua miten tämä on mennyt minulta täysin ohitse! Hollywood on päättänyt uudelleen-buutata Superman elokuvan. Itse pidin Brandon Routhin tähdittämästä ja Bryan Singerin ohjaamasta Superman Returns -elokuvasta, mutta taisin olla vähemmistössä. Nyt luin, että uusi Supermies-elokuva ei tule olemaan ilmeisesti jatkoa vuoden 2006 filmille vaan Teräsmiehen tarina buutataan kokonaan. (Onko buuttaus sanalle muuten olemassa mitään parempaa suomiversiota?).
Brandon Routh on ollut mukana tulevan filmin koekuvauksissa ja jos mies valitaan (uudestaan) rooliin, saattaisi se hieman hämmentää katsojia jos tarina aloitetaan uudestaan puhtaalta pöydältä. Puoltava seikka Routhin uudelleen palkkaamiselle on se, että hänen fyysinen olemuksensa on kuin tehty rooliin. Näen miehessä jopa hieman nuoren Christopher Reeven piirteitä. Noh katsotaan saavatko tästä sopasta mitään aikaiseksi ja ilmestyykö elokuva edes koskan markkinoille.
12.8.2010
Harry Potter ja kuoleman varjelukset - behind the scenes osa 2.
Warner Brothers on jälleen julkaissut uuden featurette klipin tulevasta Harry Potter -elokuvasta. Normaalisti välttelen tällaisia videoita, mutta Potteri nälkäni on niin suuri, että katson varmaan kaikki mahdolliset paparazzi-kuvat ja videotkin, joita elokuvasta julkaistaan.
1.8.2010
Viisi... Why I wanna kick Hollywood's butt
What's the big idea?
Onko Hollywood kadottanut kyvyn ajatella originaaleja ajatuksia? Ei oikeastaan, niiden toteuttaminen vain on turhan riskialtista. Miksi syytää rahaa elokuviin, joka eivät ole jatko-osia, perustu kirjoihin, sarjakuviin, tietokone- ja lautapeleihin, televisiosarjoihin tai jo aiemmin tehtyihin elokuviin. Näillä on jo valmis kohderyhmä joka kyselemättä maksaa elokuvalippunsa nähdäkseen fanittamansa hahmot valkokankaalla. Myönnetään, että itsekin kuulun joiltain osin näihin ryhmiin, mutta olisi kiva nähdä useammin elokuvia joiden juonikuvioita ei tunne läpikotaisin jo ennen elokuvan näkemistä.
Good enough is not great
Jaksan edelleen vaahdota Inceptionista, mutta sen nähtyäni tuntui, kuin suomut olisivat pudonneet silmiltäni. Ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa koin euforian tunteen kun kävelin ulos elokuvateatterista. Olen jo niin tottunut "ihan-kiva" fiilikseen elokuvakäyntien jälkeen että olen unohtanut mitä elokuva voi parhaimmillaan olla.
Pretty bland
Se että elokuvassa on upeat erikoisefektit, hurjat takaa-ajokohtaukset ja mielettömiä stuntteja ei saa minua teatteriin. Elokuvien hirviöbudjeteista voisi lohkaista edes osan myös käsikirjoituksen työstämiseen.
Sequel, prequel ...
Jos Hollywood onnistu tuottamaan kassamagneetin, aletaan heti puhua jatko-osista. Miksi? Useasti jatko-osat vain jättävät pahan maun suuhun, kun ne harvemmin pääsevät samalle tasolle alkuperäisen kanssa. Sitten on vielä ne elokuvien etko-osat à la Wolverine ja tuleva X-men First Class... Oy vey!
... reboot, remake
Kaikista laiskin tapa tehdä elokuvia ovatuusintaversiot. En sano etteikö tällä saralla olisi ollut myös onnistumisia, sillä pidin todella paljon J.J. Abramsin Star Trek -elokuvasta. Älyttömin remake on mielestäni Gus Van Santin versio Psychosta (1998) joka kuvattiin täsmälleen samoin kuin alkuperäinen. Myös studioiden into uudelleenbuutata elokuvia nopeutuvalla tahdilla on älytöntä. Tästä esimerkkinä Hulk ja The Incredible Hulk, joiden tuotantoväli oli kokonaista viisi vuotta! Nythän ollaan jo buuttaamassa myös Spider-Man elokuvia ja nimikkorooliin on palkattu up-and-comin näyttelijä Andrew Garfield, jonka palkkapussin koko on vain murto-osa siitä mitä edelliselle hämikselle, Tobey Maguirelle maksettiin.
Onko Hollywood kadottanut kyvyn ajatella originaaleja ajatuksia? Ei oikeastaan, niiden toteuttaminen vain on turhan riskialtista. Miksi syytää rahaa elokuviin, joka eivät ole jatko-osia, perustu kirjoihin, sarjakuviin, tietokone- ja lautapeleihin, televisiosarjoihin tai jo aiemmin tehtyihin elokuviin. Näillä on jo valmis kohderyhmä joka kyselemättä maksaa elokuvalippunsa nähdäkseen fanittamansa hahmot valkokankaalla. Myönnetään, että itsekin kuulun joiltain osin näihin ryhmiin, mutta olisi kiva nähdä useammin elokuvia joiden juonikuvioita ei tunne läpikotaisin jo ennen elokuvan näkemistä.
Good enough is not great
Jaksan edelleen vaahdota Inceptionista, mutta sen nähtyäni tuntui, kuin suomut olisivat pudonneet silmiltäni. Ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa koin euforian tunteen kun kävelin ulos elokuvateatterista. Olen jo niin tottunut "ihan-kiva" fiilikseen elokuvakäyntien jälkeen että olen unohtanut mitä elokuva voi parhaimmillaan olla.
Pretty bland
Se että elokuvassa on upeat erikoisefektit, hurjat takaa-ajokohtaukset ja mielettömiä stuntteja ei saa minua teatteriin. Elokuvien hirviöbudjeteista voisi lohkaista edes osan myös käsikirjoituksen työstämiseen.
Sequel, prequel ...
Jos Hollywood onnistu tuottamaan kassamagneetin, aletaan heti puhua jatko-osista. Miksi? Useasti jatko-osat vain jättävät pahan maun suuhun, kun ne harvemmin pääsevät samalle tasolle alkuperäisen kanssa. Sitten on vielä ne elokuvien etko-osat à la Wolverine ja tuleva X-men First Class... Oy vey!
... reboot, remake
Kaikista laiskin tapa tehdä elokuvia ovatuusintaversiot. En sano etteikö tällä saralla olisi ollut myös onnistumisia, sillä pidin todella paljon J.J. Abramsin Star Trek -elokuvasta. Älyttömin remake on mielestäni Gus Van Santin versio Psychosta (1998) joka kuvattiin täsmälleen samoin kuin alkuperäinen. Myös studioiden into uudelleenbuutata elokuvia nopeutuvalla tahdilla on älytöntä. Tästä esimerkkinä Hulk ja The Incredible Hulk, joiden tuotantoväli oli kokonaista viisi vuotta! Nythän ollaan jo buuttaamassa myös Spider-Man elokuvia ja nimikkorooliin on palkattu up-and-comin näyttelijä Andrew Garfield, jonka palkkapussin koko on vain murto-osa siitä mitä edelliselle hämikselle, Tobey Maguirelle maksettiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
LinkWithin
