Syksyllä olleen Art goes kapakka-tapahtuman aikaan Impro-ryhmä Stella Polaris järjesti ravintola Elitessä ilmaisen, noin tunnin pituisen näytöksen, jota päätimme siskon kanssa mennä katsomaan, kun oli muutenkin nälkä. Oli hyvä, että olimme ehtineet kaluta pääruoat ja siirtyä jälkiruokiin siinä vaiheessa, kun ryhmä aloitti esityksen, sillä syömisestä ei olisi tullut mitään nauraa räkättäessä. Esitys koostui hulvattomista lauluista ja sketseistä, jotka ryhmä improvisoi yleisön avustuksella. Esityksen jälkimainingeissa päätimme mennä ostamaan heti seuraavana päivänä liput ryhmän esitykseen. Ohjelma lehtisessä oli kaikenlaisia esitystyyppejä, lyhyistä sketseistä koostuvia esityksiä, sekä kokonainen näytelmä. Ostimme liput näytelmään ja lippu poltteli taskussa kuukauden verran nostattaen ennakko-odotuksia ylimaallisiin sfääreihin. Noh, eipä olisi kannattanut.
Esitys alkoi samoin, kuin Eliten ohjelmassa, yleisöltä pyydettiin tyyli ja aloituspaikka jonka jälkeen näyttelijät improvisoivat näytelmän. Esityksessä oli hetkensä ja pari kertaa nauratti oikein kunnolla, mutta nämä hetket jäivät ikävän harvoiksi. On kovin vaikeaa venyttää yhtä ideaa puoleentoista tuntiin, varsinkin jos samalla pitää miettiä kuumeisesti mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Improvisaatio on mahtava viihdelaji, kun osaa lopettaa ajoissa. Tässäkin näytelmässä loppua kohden jutut alkoivat kiertää jo vesirajan alapuolella ja katsojista henki kiusaantunut tunnelma.
Näytelmän jälkeen tuli mieletön ikävä Neil Hardwikin 90-luvun alussa tuottamaa Nyhjää tyhjästä-sarjaa, jossa joukko näyttelijöitä mm. Ulla Tapaninen ja Mikko Kivinen improvisoivat sketsejä ja lauluja yleisön antamien aiheiden ja tyylien mukaan. Jokaisessa jaksossa oli vähintään pari loistavaa ideaa ja sarjaa katsoessa elovuosia lisääntyi roppakaupalla.
Hardwik oli varmasti keksinyt idean pari vuotta aiemmin Briteissä aloittaneesta Whose line is it anyway-sarjasta ja jota jatkettiin myöhemmin Yhdysvalloissa Drew Careyn juontamana. Kalastelin Youtubesta sarjan sketsejä ja niitä katsellessa pahin Nyhjää Tyhjästä ikävä alkoi hellittää.
Nykyään kun televisiosta pusketan kaiken maailman P***a uusintoja, voitaisiin kaivaa arkistojen uumenista uusinta esitykseen Hardwikin loisto tuotos tai jospa mies saataisiin houkuteltua tuottamaan päivitetty versio Nyhjäisystä, joka on mielestäni yksi parhaista suomalaisista (vai pitäisikö sanoa suomalais-brittiläisistä) viihdeohjelmista.
17.11.2006
11.11.2006
Raamattuni, IMDB
Minun pyhä kirjani, tai oikeammin nettisaittini on loputtoman tiedon lähde, Internet movie database. Kun ystäväni erehtyi kysymään minulta eräänä päivänä, kuka oikein on John Leguizamo hyökkäsin koneelleni ja naputelin IMDB:n hakuun miehen nimen jonka jälkeen tukahdutin rakastavasti ystäväni tietotulvaan miehen rooleista ja biografiasta. Väliin ystäväni henkäisi, että oli vain halunnut tietää minkä näköinen tämä mies on, jolloin klikkasin miehen sivuilla oleen valokuvagallerian auki. Ryhdyin paasaamaan saitin mahtavuudesta suuremmalla intohimolla, kuin pastori Leppänen sunnuntai saarnaansa. Päätin hellittää siinä vaiheessa, kun kaverini oli käpertynyt nurkkaan lasittunut katse silmissään.
Olen ollut aina kiinnostunut leffojen taustalla tapahtuvista asioista, joten elokuvien sivuilla olevilla Trivia linkeillä on riiputtava vaikutus minuun. Voisin istua tuntikausia koneen ääressä surffaten eri näyttelijöiden ja elokuvien sivuilla imien itseeni täysin tarpeettomia faktoja. Mikseivät matemaattiset kaavat voi jäädä päähän yhtä helposti?
Olen ollut aina kiinnostunut leffojen taustalla tapahtuvista asioista, joten elokuvien sivuilla olevilla Trivia linkeillä on riiputtava vaikutus minuun. Voisin istua tuntikausia koneen ääressä surffaten eri näyttelijöiden ja elokuvien sivuilla imien itseeni täysin tarpeettomia faktoja. Mikseivät matemaattiset kaavat voi jäädä päähän yhtä helposti?
17.10.2006
Who? Doctor Who
Elämässäni on nyt uusi mies ja hän tulee käymään joka sunnuntai kello kahdeksalta. Olen täysin hurahtanut Brittiläiseen ikoniin nimeltä Doctor Who. Tohtori-kuka-mikä on todellinen Britti instituutio. Sarja pyöri BBC:llä uskomattomat 27 vuotta (1963-89) ja nyt sarja on herätetty uudelleen henkiin. Briteissä jo kaksi vuotta pyörinyt uusi sarja on ollut todellinen hitti ja suomessahan sarjaa alkoi näyttää YLE 2.
Sarja on brittien mukaan perhesarja. Englantilaislapset ovat ilmeisesti kovahermoista sakkia, sillä jotkut jaksoista ovat saaneet minut ryömimään sohvan taakse ja imemään peukaloa. Sarjassa Tohtori, joka on Aikaherrojen (time lords) viimeinen edustaja, matkaa halki universumin ja ajan tupsahtaen yllättävän usein Lontoon Cardiffiin, josta hän löysi matkakumppanikseen 19 vuotiaan Rose Tylerin.
Sarja on sekoitus älyvapaata skifiparodiaa, draamaa ja komediaa. Hyvin usein sarjassa on myös kammottavia piirteitä ja kerran jos pari olen seurannut sarjaa tippa linssissä. Sarjaa on kovin vaikea asettaa tiettyyn muottiin. Se on täysin luokittelematon!!
Olen nähnyt molemmat tuotetut uudet kaudet ja voin vain suositella.
Sarja on brittien mukaan perhesarja. Englantilaislapset ovat ilmeisesti kovahermoista sakkia, sillä jotkut jaksoista ovat saaneet minut ryömimään sohvan taakse ja imemään peukaloa. Sarjassa Tohtori, joka on Aikaherrojen (time lords) viimeinen edustaja, matkaa halki universumin ja ajan tupsahtaen yllättävän usein Lontoon Cardiffiin, josta hän löysi matkakumppanikseen 19 vuotiaan Rose Tylerin.
Sarja on sekoitus älyvapaata skifiparodiaa, draamaa ja komediaa. Hyvin usein sarjassa on myös kammottavia piirteitä ja kerran jos pari olen seurannut sarjaa tippa linssissä. Sarjaa on kovin vaikea asettaa tiettyyn muottiin. Se on täysin luokittelematon!!
Olen nähnyt molemmat tuotetut uudet kaudet ja voin vain suositella.
27.9.2006
Signs of Life
Olen kärvistellyt alkuviikon flunssan kourissa ja mökkihöperyys ei ole ollut kaukana. On täysin mahdotonta vain maata peiton alla tekemättä mitään. Joko tietokone vetää puoleensa kuin magneetti tai minuun iskee inspiraatio kokata kaikkia niitä reseptejä, joita on tullut kerättyä kaiken maailman naisten lehdistä. Juu'u, on todella ruokahalua herättävää ajatella minua kokkaamassa räkä nenästä valuen. No eilen iski sitten se lopullinen uupumus joten annoin periksi ja kaaduin sänkyyn.
Hankin kesällä vihdoin Poets of the Fallsien ensimmäisen albumin Signs of Life, mutta nykyään on vaikeaa vain pysähtyä ja kuunnella ostamiaan levyjä. On paljon helpompaa vain heittää vanhoja tuttuja kappaleita mp3 soittimeen ja antaa musiikin tulvia muuta puuhaillessa.
Nyt voin vain sanoa että luojan kiitos minuun iski syysflunssa. Juu ihan tosi, voin sanoa tämän lähes 100 prosenttisella rehellisyydellä. Ennen sänkyyn kaatumista laitoin stereoihin Signs of Lifen ja jouduin lähes nirvanaan. Olin tietenkin kuullut aiemmin bändiltä radiosoitossa Late goodbyen, Liftn ja Carnival of Rustn, jotka kaikki ovat mahtavia kappaleita, mutta Poets of the Fallsien ensilevyllä olevat kappaleet ovat kaikki, jos nyt eivät sataprosenttisen täydellisiä, niin kuitenkin hyvin lähellä sitä.
Tähän astisen elämäni aikana olen kuullut monia loistavia kappaleita, jotka pistävät lantiot heilumaan ja jäävät koko hemmetin päivän ajaksi päähän soimaan, mutta useimmissa niistä on ollut päälleliimattu ja tehtailtu maku. Vain harva artisti tai kappale on todella pysäyttänyt. En ole ennen ymmärtänyt ihmisiä jotka ovat paasanneet jostain elämää mullistavasta musiikkikokemuksesta, mutta nyt tiedän mistä olen jäänyt paitsi.
En voi painottaa tarpeeksi, kiitos syysflunssasta.
Hankin kesällä vihdoin Poets of the Fallsien ensimmäisen albumin Signs of Life, mutta nykyään on vaikeaa vain pysähtyä ja kuunnella ostamiaan levyjä. On paljon helpompaa vain heittää vanhoja tuttuja kappaleita mp3 soittimeen ja antaa musiikin tulvia muuta puuhaillessa.
Nyt voin vain sanoa että luojan kiitos minuun iski syysflunssa. Juu ihan tosi, voin sanoa tämän lähes 100 prosenttisella rehellisyydellä. Ennen sänkyyn kaatumista laitoin stereoihin Signs of Lifen ja jouduin lähes nirvanaan. Olin tietenkin kuullut aiemmin bändiltä radiosoitossa Late goodbyen, Liftn ja Carnival of Rustn, jotka kaikki ovat mahtavia kappaleita, mutta Poets of the Fallsien ensilevyllä olevat kappaleet ovat kaikki, jos nyt eivät sataprosenttisen täydellisiä, niin kuitenkin hyvin lähellä sitä.
Tähän astisen elämäni aikana olen kuullut monia loistavia kappaleita, jotka pistävät lantiot heilumaan ja jäävät koko hemmetin päivän ajaksi päähän soimaan, mutta useimmissa niistä on ollut päälleliimattu ja tehtailtu maku. Vain harva artisti tai kappale on todella pysäyttänyt. En ole ennen ymmärtänyt ihmisiä jotka ovat paasanneet jostain elämää mullistavasta musiikkikokemuksesta, mutta nyt tiedän mistä olen jäänyt paitsi.
En voi painottaa tarpeeksi, kiitos syysflunssasta.
18.8.2006
Lapsettaa
Vaikka ikää onkin kerääntynyt ihan kiitettävästi ja äskettäin kärsin jälleen yhden vuosipylvään ohittamisesta, ei se näytä vaikuttavan erityisesti omaan henkiseen ikääni. Rakastan huvipuistoissa käyntiä, voisin viettää Linnanmäellä vaikka kokonaisen päivän juosten Vekkulan ja vuoristoradan väliä, hankkiutuen sokerihumalaan hattaroita ahmimalla. Rakastan uimista, siis pullikointia, sukeltelua ja laiturilta hyppimistä, en 50m altaan päästä päähän kauhomista. Talvisin pitää päästä luistelemaan ja pulkkamäkeen ja kesäisin puistoon heittelemään frisbeetä.
Luulisi että iän kertyessä moiset lapsellisuudet karisivat ja nauttisin ennemmin istuskelusta viinibaarissa, punaviiniä siemaillen, käyden syvällisiä keskusteluita yhtä syvällisten ja vakavien aikuisten kanssa, joiden mieleen ei juolahtaisikaan laskea räkä poskella liukurilla Kaivopuistossa.
Luojan kiitos näin ei ole asian laita. Oikeastaan mitä enemmän ikää kertyy, sitä vähemmän nolottavalta tuntuu, kun puuhastelen ns. lapsellisia. Teini-ikäisenä olisi tullut ennemmin kuolema jos olisin käyttäytynyt... no ikäni mukaisesti.
VAU! Ulkona sataa kaatamalla! Taidanpa pistää uikkarit päälle ja mennä juoksemaan pari kierrosta talon ympäri.
Luulisi että iän kertyessä moiset lapsellisuudet karisivat ja nauttisin ennemmin istuskelusta viinibaarissa, punaviiniä siemaillen, käyden syvällisiä keskusteluita yhtä syvällisten ja vakavien aikuisten kanssa, joiden mieleen ei juolahtaisikaan laskea räkä poskella liukurilla Kaivopuistossa.
Luojan kiitos näin ei ole asian laita. Oikeastaan mitä enemmän ikää kertyy, sitä vähemmän nolottavalta tuntuu, kun puuhastelen ns. lapsellisia. Teini-ikäisenä olisi tullut ennemmin kuolema jos olisin käyttäytynyt... no ikäni mukaisesti.
VAU! Ulkona sataa kaatamalla! Taidanpa pistää uikkarit päälle ja mennä juoksemaan pari kierrosta talon ympäri.
8.8.2006
Arvostelussa: Superman Returns (2006)
Kävin eilen katsomassa Superman Returns elokuvan. Vau, leijun vieläkin noin sentin korkeudella lattiasta. Kesäni on pelastettu. Elokuva oli lähes juuri sellainen, kuin toivoinkin. On varmasti vaikeaa yrittää luoda elokuvaa, joka perustuu sarjakuva hahmoon ja vältää se ettei elokuva tuntuisi .. no sarjakuvamaiselta kuten kävi Fantastic Four-elokuvan kohdalla.
Vaikka elokuvaa katsoessa tietää aivan hyvin, että kyseessä on satu; todellisessa elämässä eivät sankarit lentele ympäriinsä (varsinkaan spandexeissa) pelastamassa ihmispoloja, eivätkä hullut psykopaatit pyri luomaan uusia mantereita. Silti katsoja ei kyseenalaista lentävää sankaria, koska tunteet ja ihmiset elokuvassa tuntuvat niin todellisilta.
Brandon Routh on Supermanina/Clark Kentinä on loistava. Clarkin epävarma kömpelyys ja Teriksen karisma luontuvat mieheltä täydellisesti. Kammottaa ajatella että osaan harkittiin vielä muutama vuosi sitten Nicolas Cagea (yääk!). Kun katsoin Routhia Supermanin asussa näin todellakin aidon Teriksen. Päähäni ei hetkeksikään pälkähtänyt ajatus, kuinka koomiselta näyttääkään kun aikuinen mies on pukenut alushousut spandexiensa päälle.
Kate Bosworth on loistava rakkauteen pettyneenä ja katkeroituneena naisena, joka ei osaa suhtautua entisen rakkaansa paluuseen. Loisella on noin viisivuotias poikalapsi ja suhde Daily Planetin päätoimittajan pojan Richard Whiten kanssa (James Marsden). Supermanin paluu heittää kuitenkin naisen tunteet täysin sekaisin. On helppo ymmärtää, ettei Lois tajua kolleegansa ja Teriksen olevan sama henkilö, sillä hän ei juurikaan noteeraa Kentiä. Lois yrittää vakaasti uskotella itselleen ettei hänellä voisi koskaan olla tulevaisuutta supersankarin kanssa, ja pienen lapsen äitinä tarvitsee rinnalleen vakaan miehen, joka on aina paikalla.
Kevin Spacey Lex Luthorina on sopiva sekoitus hullua tiedemiestä ja kylmäveristä roistoa. Spacey pesee mennen tullen Gene Hackmanin Luthorin aiemmissa elokuvissa. Hackman ei koskaan aiheuttanut minulle kylmiä väreitä ja loi Luthorista vain kuvan sekopäisenä diivana. Spacey on myös hullu, mutta kylmäverisesti.
Elokuvan juoni ei ole kovinkaan originelli, mutta hahmot ja ihmissuhteet ovat elokuvan suola. Kuinka maailma ja Teräsmiehen läheisimmät ihmiset suhtautuvat kauan kadoksissa olleen sankarin paluuseen. Elokuva oli kaikkea sitä mitä toivoin Pirates of the Caribbean elokuvalta ja vältti ne karikot, joihin PotC osui ja upposi.
Vaikka elokuvaa katsoessa tietää aivan hyvin, että kyseessä on satu; todellisessa elämässä eivät sankarit lentele ympäriinsä (varsinkaan spandexeissa) pelastamassa ihmispoloja, eivätkä hullut psykopaatit pyri luomaan uusia mantereita. Silti katsoja ei kyseenalaista lentävää sankaria, koska tunteet ja ihmiset elokuvassa tuntuvat niin todellisilta.
Brandon Routh on Supermanina/Clark Kentinä on loistava. Clarkin epävarma kömpelyys ja Teriksen karisma luontuvat mieheltä täydellisesti. Kammottaa ajatella että osaan harkittiin vielä muutama vuosi sitten Nicolas Cagea (yääk!). Kun katsoin Routhia Supermanin asussa näin todellakin aidon Teriksen. Päähäni ei hetkeksikään pälkähtänyt ajatus, kuinka koomiselta näyttääkään kun aikuinen mies on pukenut alushousut spandexiensa päälle.
Kate Bosworth on loistava rakkauteen pettyneenä ja katkeroituneena naisena, joka ei osaa suhtautua entisen rakkaansa paluuseen. Loisella on noin viisivuotias poikalapsi ja suhde Daily Planetin päätoimittajan pojan Richard Whiten kanssa (James Marsden). Supermanin paluu heittää kuitenkin naisen tunteet täysin sekaisin. On helppo ymmärtää, ettei Lois tajua kolleegansa ja Teriksen olevan sama henkilö, sillä hän ei juurikaan noteeraa Kentiä. Lois yrittää vakaasti uskotella itselleen ettei hänellä voisi koskaan olla tulevaisuutta supersankarin kanssa, ja pienen lapsen äitinä tarvitsee rinnalleen vakaan miehen, joka on aina paikalla.
Kevin Spacey Lex Luthorina on sopiva sekoitus hullua tiedemiestä ja kylmäveristä roistoa. Spacey pesee mennen tullen Gene Hackmanin Luthorin aiemmissa elokuvissa. Hackman ei koskaan aiheuttanut minulle kylmiä väreitä ja loi Luthorista vain kuvan sekopäisenä diivana. Spacey on myös hullu, mutta kylmäverisesti.
Elokuvan juoni ei ole kovinkaan originelli, mutta hahmot ja ihmissuhteet ovat elokuvan suola. Kuinka maailma ja Teräsmiehen läheisimmät ihmiset suhtautuvat kauan kadoksissa olleen sankarin paluuseen. Elokuva oli kaikkea sitä mitä toivoin Pirates of the Caribbean elokuvalta ja vältti ne karikot, joihin PotC osui ja upposi.
| ★★★1/2 | ||
| Vuosi: | 2006 | |
| Ohjaus: | Bryan Singer | |
| Pääosissa: | Brandon Routh, Kevin Spacey, Kate Bosworth | |
 |  |  |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
LinkWithin
