Boom De Yada

Okei, olen täys pehmo, mutta tämä Discovery Channelin mainos saa aina hyvälle tuulelle. Varsinkin viimepäivinä fiilis on ollut matalaakin matalampi ja tämä klippi toimii mainiosti mielialabuusterina. Ajattelin ladata videon mp4 soittimeeni, joten tien päälläkin voin käyttää sitä pick-me-uppina.

Arvostelussa: Miss Pettigrew - päivä täynnä elämää (2007) (Hyvän tuulen elokuvia osa 2)

Tämä kuuluu taas kategoriaan loistava-traileri-tulis-nyt-jo-heti-teattereihin-miksi-näillä-trailereilla-pitää-kiusata-ihmistä-kun-leffat-tulee-levitykseen-vasta-puolen-vuoden-päästä.

Miss Guinevere Pettigrew on saanut juuri potkut, taas kerran siis. Guinevere reppanalla ei ole onnea työnantajiensa tai hoivattavien lasten kanssa, eikä työvoimatoimistosta heru naiselle enää sympatiaa. Neiti Pettigrew kuulee kuitenkin toimiston naisten keskustelevan, että Delysia Lafosse etsii huoltajaa ja nainen päättää ottaa asiat omiin käsiinsä.

Kun hän saapuu asunnolle, Delysialla (usein samankaltaisia, mutta niin hellyttäviä rooleja näyttelevä Amy Adams) on ongelma, tai oikeastaan kolme ongelmaa (miestä siis, mitäpä muuta). Alun hämmennyksen jälkeen, neiti P. ottaa rivakasti hommat haltuunsa ja ansaiten samalla Delysian luottamuksen ja arvonannon. Samalla hän pääsee näkemään vilauksen siitä, kuinka rikkaat ja huolettomat elävät ja saa Delysian muutosleikin myötä itsekin kokea olevansa kaunis ja haluttu.

Painostava sodan uhka saa neiti Pettigrewn kuitenkin surulliseksi, varsinkin kun juhliva nuoriso pitää Lontoon yllä lentäviä sotakoneita lentonäytöksinä, eikä ota merkkejä vakavasti. Siksi hän yrittää saada elokuvatähteydestä unelmoivaa Delysiaa tajuamaan, mikä elämässä oikeasti on tärkeää, löytäen samalla omalle elämälleen uuden suunnan.

Tämä elokuva jätti ihanan lämpimän tunteen jälkeensä ja sopii mainiosti harmaan syyspäivän ohjelmistoon, kun kaipaan todisteita siitä, että toivottomissakin elämäntilanteissa ihmeitä voi tapahtua.

★★★★
Vuosi:	2007
Ohjaus:	Bharat Nalluri
Pääosissa:	Frances McDormand, Amy Adams, Ciarán Hinds

Wat up wit dat?

Elokuvakriitikko Roger Ebertillä riittää huumorintajua. Eräs nimeämätön herra kritisoi Ebertiä siitä, ettei tämä ollut arvostellut kirjoittajan lempielokuvaa, Disaster Movieta. Ebert kirjoitti vastineen kyseiseen viestiin. Koko kirjeenvaihto on nähtävissä alla.

Kysymys: Yo dude, u missed out on “Disaster Movie,” a hardcore laugh-ur-@zz-off movie! Y U not review this movie!? It was funny as #ell! Prolly the funniest movie of the summer! U never review these, wat up wit dat?

Ebertin vastaus: Hey, bro, I wuz buzier than $#i+, @d they never shoed it b4 hand. I peeped in the IMDb and saw it zoomed to #1 as the low$ie$t flic of all time, wit @ lame-@zz UZer Rating of 1.3. U liked it? Wat up wit dat?

Groban & Emmyt

Ok, laitan tässä siis taas kerran Youtube pätkän, mutta tää oli musta tosi hyvä!

Josh Groban, joka tunnetaan yleensä oopperatyylisestä laulustaan, veti upean tv-tunnari medleyn sunnuntaisessa Emmmy -gaalassa. Paras antia oli kuitenkin ehdottomasti South Park tunnari.

Arvostelussa: Mamma Mia (2008) (Hyvän tuulen elokuvia, osa 1)

Kävin katsomassa kyseisen elokuvan jo useampi viikko sitten, vaikka taistelinkin hetken ajatusta vastaan. Syynä nimittäin se ABBA, argh! Nuorempana minulle kehittyi katsomus, että kaikki musiikki, joka vanhempieni mielestä oli hyvää, oli omasta mielestäni täyttä sontaa. Sittemmin olen joutunut muuttamaan näkemystäni ja toteamaan, että taisivat The Beatles ja Elvis kuitenkin tehdä ihan hyvää musiikkia. No mutta sitten se ABBA. Ensisijaisesti ABBAssa taisi eniten tökkiä se 70-luku. Toiseksi se ruotsalaisuus. Nuorempana suomi-ruotsi vastakkainasettelu oli vielä tärkeämpää kuin nykyisin

Niin, no takaisin ihan siihen alkuperäiseen aiheeseen. Yllättäen Mamma Miassa elokuvan parhain anti olikin ABBAn musiikki. Tykkäsin jopa enemmän, kuin alkuperäisversioista. Mamma Mia tuntuu olevan enemmänkin teatteri- kuin elokuvaesitys, sillä näytteleminen on erittäin yliampuvaa. Tuntuu välillä siltä, että näyttelijät vääntelivät kasvojaan mahdollisimman paljon, jotta ilmeet erottuisivat varmasti ihan takariiviin asti.

Juoni juoksi eteenpäin ihan jouhevasti ja musiikki tuki sitä hyvin vaikka selkeästi huomasi välillä, että jotkut kohtaukset oli tehty ainoastaan jotain tiettyä kappaletta varten. Mitä väliä? Esimerkiksi Brosnanin ja Streepin duettona laulama SOS oli upea! (kylmiäväreitä-kylmiäväreitä)!

Oikeastaan ainoa kohtaus, joka sai minut vääntelehtimään penkissäni, oli Streepin "The winner takes it all". Ihan upeasti laulettu, mutta näytti siltä etteivät näyttelijät tai ohjaaja olleet oikein keksineet miten kohtauksen pitäisi edetä. Streep siis lauloi kappaleen petetyn naisen raivolla ja ressukka Brosnan seisoo tumput suorina ja näyttäen lievästi ummetuksesta kärsivältä.

Pääasia on kuitenkin se, että poistuin elokuvateatterista hymy huulillani. Ihan kunnolla vastinetta rahoilleni siis. ABBAn kappaleetkin saavat nykyään hyväksyntäni, mutta turha luulla että kipittäisin kuitenkaan ostamaan yhtyeen levyjä.

★★★
Vuosi:	2008
Ohjaus:	Phyllida Lloyd
Pääosissa:	Meryl Streep, Pierce Brosnan, Amanda Seyfried

Arvostelussa: Air Guitar Nation (2006)

Sairastellessa (*##&@!!!:n flunssa!) on aina hyvä hetki katsastaa uusia elokuvia. Silloin on ylensä niin voipunut, ettei jaksa nostaa kaukosäädintä kelatakseen/skipatakseen kohtauksia ohitse ja joutuu todella keskittymään katsomaansa. Tsekkasin tällä kertaa aivan mahtavan dokumentin, Air Guitar Nationin. Muistan pari vuotta taakseppäin nähneeni dokkarin trailerin ja laitoin filmin henkiselle pitää-tsekata-kun-muistan listalleni. Nyt minulla oli aikaa, eikä paikkaa mihin paeta. Perfect! Ei kun leffa pyörimään.

Ensimmäiset viisi minuuttia tuijotin telkkaa huuli pyöreänä, yrittäen päättää oliko kyseessä dokumentti, vaiko mokumentti. Seuraavan viiden minuutin jälkeen en enää välittänyt, sillä elokuva imaisi minut totaalisesti mukaansa. Minä, joka 10 vuotiaana tuskallisen harjoittelun jälkeen opin soittamaan akustisella kitaralla ainoastaan tuiki, tuiki tähtönen, revittelin ilmakitarasooloja elokuvan upean soundtarckin tahtiin.

Dokumentissa Amerikka on kuohuksissa. Vuodesta 1996 lähtien on Oulussa järjestetty Ilmakitaran maailmanmestaruuskisat, eikä Yhdysvalloista, rokin ja ilmakitaruuden syntymaasta ole ollut kisassa tähän mennessä yhtäkään edustajaa. Kaksi kaverusta pistää pystyyn USA:n ilmakitara mestaruuskisat ja innokkaiden osallistujien määrä yllättää jopa järjestäjät. Voittaja saa palkinnoksi matkan Ouluun ilmakitaran maailmanmestaruuskisoihin. Voittajalle asetetaan isot odotukset, tuleehan hänen pelastaa yhdysvaltojen maine Rokin ja ilmakitaruuden valtiaana.

Alun uhoilun jälkeen tunnelma muuttuu, kun kilpailijat ympäri maailmaa saapuvat Ouluun, jossa ilmakitara on ihmisiä yhdistävä tekijä. Kilpahenki on edelleen ilmassa, mutta se on enemmänkin ystävien välistä uhoilua. Maailmanrauha onkin ilmakitaran maailmanmestaruuskisojen perimmäinen sanoma.

Suosittelen ehdotomasti hyväntuulen dokumenttina kaikille. Jos teillä on huumorintajua ja musiikki sydämmessänne, ette voi pettyä.

"To ere is human. To air guitar is divine"
-Bjorn Turoque

★★★1/2
Vuosi:	2006
Ohjaus:	Alexandra Lipsitz
Pääosissa:	Dan Crane, David S. Jung, Hadia Ackerman