Riippuvuutta

Jos törmään kaupassa elokuvaan jonka tiedän olevan edes puoliksi hyvä, on se pakko ostaa heti. Vaikka järki sanoisi, että odota nyt hyvä ihminen pari kuukautta, jolloin elokuva lähes varmuudella päätyy ale-hyllyyn, ei se auta. Leffa on saatava nyt-heti-justiinsa-eikä-kuudestoista-päivä. Muutama kerta on käynyt niin että olen ostanut elokuvan jota on sitten tullut katsottua se tasan yksi kerta. Silti ajatus elokuvan myymisestä tuntuu ahdistavalta. Eihän sitä tiedä, vaikka joskus tulee sellainen päivä, että haluaisinkin nähdä juuri SEN elokuvan. Mitenkäs sitten suu pannaan kun elokuva tuli annettua pois.

Omistan ihan kohtuullisen kokoelman elokuvia, mutta niitä tulee katsottua todella harvoin. Yleensä elokuvat tulee kaivattua naftalista kun paikalla on kavereita, ja pidetään leffailtaa. Katsoessa on kiva seurata puoli-salaa muiden reaktioita. Nauraako tuokin samassa kohtaa, jossa itse nauroin katketakseni. Tulen heti kärttyisäksi, jos joku sattuu katsomaan muualle juuri väärällä hetkellä missaten sen parhaimman kohdan. Sitten mökötän koko leffan loppu ajan ja kaveri on ihan pihalla. "Mitä mä nyt tein?"
"Josset sä tiedä niin turha kysyä!".

Raivostuttavinta on katsoa elokuvia nikotiiniriippuvaisten kanssa. Elokuva on pakko laittaa pauselle viimeistään siinä vaiheessa, kun sauhuttaja alkaa ilmeilemään tuskaisesti ja huokailemaan äänekkäästi.
"OK, vihje tajuttu!". Pitäisikin itse tehdä vastahyökkäys. "Meidän on nyt ihan pakko pitää tauko jotta mä pääsen kaivamaan mun nenääni". Ihan yhtä viehättävää sanon minä.