Miksei se mene niin kuin elokuvissa?

Kun olen pahalla päällä, maailma potkii päähän tai olo on muuten melankolinen, menen usein elokuviin tai kaivan hyllystä jotain asiaan sopivaa. Mikä onkaan fiilis elokuvan päätyttyä? Tyytyväinen? Seesteinen? Onnellinen? Kyllä, hetken ajan. Sitä seuraava mielialan romahdus onkin sitten sitä kauheampi. Huonoin elokuvavalinta mielen ollessa synkkä, on romanttinen elokuva, siis sellainen, jossa on onnellinen loppu. Ei siis mikään Love Story. Miksi sitä pitää mennä vääntämään veistä haavaan ja hieromaan sille suolaa. Kaikki elävät elämänsä onnellisesti loppuun saakka, Happily-doo-daah-Ever-After.

Oikea resepti on elokuva joka ei lopu onnellisesti, jonka katsottuasi voit todeta, että ainakin jollakin menee huonommin kuin sinulla. Toisena vaihtoehtona ovat elokuvat, jotka itkettävät, mutta jättävät jälkeensä positiivisen jälkimaun, à la Unelmien kenttä. Näin saat itkettyä pahan olon pois, mutta fiilis on toiveikas.

Miksei se tarinan sankari tajua, että täällä minä olen, kotonani. Tule vaan ja soita ovikelloa. Onko se niin vaikeata? ... Niin, no. Tuollaista juonta tuskin kukaan itseään kunnioittava käsikirjoittaja kirjoittaisi. Jotain rajaa elokuvissakin.

Luoja mitä marmatusta!