Groban & Emmyt

Ok, laitan tässä siis taas kerran Youtube pätkän, mutta tää oli musta tosi hyvä!

Josh Groban, joka tunnetaan yleensä oopperatyylisestä laulustaan, veti upean tv-tunnari medleyn sunnuntaisessa Emmmy -gaalassa. Paras antia oli kuitenkin ehdottomasti South Park tunnari.

Arvostelussa: Mamma Mia (2008) (Hyvän tuulen elokuvia, osa 1)

Kävin katsomassa kyseisen elokuvan jo useampi viikko sitten, vaikka taistelinkin hetken ajatusta vastaan. Syynä nimittäin se ABBA, argh! Nuorempana minulle kehittyi katsomus, että kaikki musiikki, joka vanhempieni mielestä oli hyvää, oli omasta mielestäni täyttä sontaa. Sittemmin olen joutunut muuttamaan näkemystäni ja toteamaan, että taisivat The Beatles ja Elvis kuitenkin tehdä ihan hyvää musiikkia. No mutta sitten se ABBA. Ensisijaisesti ABBAssa taisi eniten tökkiä se 70-luku. Toiseksi se ruotsalaisuus. Nuorempana suomi-ruotsi vastakkainasettelu oli vielä tärkeämpää kuin nykyisin

Niin, no takaisin ihan siihen alkuperäiseen aiheeseen. Yllättäen Mamma Miassa elokuvan parhain anti olikin ABBAn musiikki. Tykkäsin jopa enemmän, kuin alkuperäisversioista. Mamma Mia tuntuu olevan enemmänkin teatteri- kuin elokuvaesitys, sillä näytteleminen on erittäin yliampuvaa. Tuntuu välillä siltä, että näyttelijät vääntelivät kasvojaan mahdollisimman paljon, jotta ilmeet erottuisivat varmasti ihan takariiviin asti.

Juoni juoksi eteenpäin ihan jouhevasti ja musiikki tuki sitä hyvin vaikka selkeästi huomasi välillä, että jotkut kohtaukset oli tehty ainoastaan jotain tiettyä kappaletta varten. Mitä väliä? Esimerkiksi Brosnanin ja Streepin duettona laulama SOS oli upea! (kylmiäväreitä-kylmiäväreitä)!

Oikeastaan ainoa kohtaus, joka sai minut vääntelehtimään penkissäni, oli Streepin "The winner takes it all". Ihan upeasti laulettu, mutta näytti siltä etteivät näyttelijät tai ohjaaja olleet oikein keksineet miten kohtauksen pitäisi edetä. Streep siis lauloi kappaleen petetyn naisen raivolla ja ressukka Brosnan seisoo tumput suorina ja näyttäen lievästi ummetuksesta kärsivältä.

Pääasia on kuitenkin se, että poistuin elokuvateatterista hymy huulillani. Ihan kunnolla vastinetta rahoilleni siis. ABBAn kappaleetkin saavat nykyään hyväksyntäni, mutta turha luulla että kipittäisin kuitenkaan ostamaan yhtyeen levyjä.

★★★
Vuosi:	2008
Ohjaus:	Phyllida Lloyd
Pääosissa:	Meryl Streep, Pierce Brosnan, Amanda Seyfried

Arvostelussa: Air Guitar Nation (2006)

Sairastellessa (*##&@!!!:n flunssa!) on aina hyvä hetki katsastaa uusia elokuvia. Silloin on ylensä niin voipunut, ettei jaksa nostaa kaukosäädintä kelatakseen/skipatakseen kohtauksia ohitse ja joutuu todella keskittymään katsomaansa. Tsekkasin tällä kertaa aivan mahtavan dokumentin, Air Guitar Nationin. Muistan pari vuotta taakseppäin nähneeni dokkarin trailerin ja laitoin filmin henkiselle pitää-tsekata-kun-muistan listalleni. Nyt minulla oli aikaa, eikä paikkaa mihin paeta. Perfect! Ei kun leffa pyörimään.

Ensimmäiset viisi minuuttia tuijotin telkkaa huuli pyöreänä, yrittäen päättää oliko kyseessä dokumentti, vaiko mokumentti. Seuraavan viiden minuutin jälkeen en enää välittänyt, sillä elokuva imaisi minut totaalisesti mukaansa. Minä, joka 10 vuotiaana tuskallisen harjoittelun jälkeen opin soittamaan akustisella kitaralla ainoastaan tuiki, tuiki tähtönen, revittelin ilmakitarasooloja elokuvan upean soundtarckin tahtiin.

Dokumentissa Amerikka on kuohuksissa. Vuodesta 1996 lähtien on Oulussa järjestetty Ilmakitaran maailmanmestaruuskisat, eikä Yhdysvalloista, rokin ja ilmakitaruuden syntymaasta ole ollut kisassa tähän mennessä yhtäkään edustajaa. Kaksi kaverusta pistää pystyyn USA:n ilmakitara mestaruuskisat ja innokkaiden osallistujien määrä yllättää jopa järjestäjät. Voittaja saa palkinnoksi matkan Ouluun ilmakitaran maailmanmestaruuskisoihin. Voittajalle asetetaan isot odotukset, tuleehan hänen pelastaa yhdysvaltojen maine Rokin ja ilmakitaruuden valtiaana.

Alun uhoilun jälkeen tunnelma muuttuu, kun kilpailijat ympäri maailmaa saapuvat Ouluun, jossa ilmakitara on ihmisiä yhdistävä tekijä. Kilpahenki on edelleen ilmassa, mutta se on enemmänkin ystävien välistä uhoilua. Maailmanrauha onkin ilmakitaran maailmanmestaruuskisojen perimmäinen sanoma.

Suosittelen ehdotomasti hyväntuulen dokumenttina kaikille. Jos teillä on huumorintajua ja musiikki sydämmessänne, ette voi pettyä.

"To ere is human. To air guitar is divine"
-Bjorn Turoque

★★★1/2
Vuosi:	2006
Ohjaus:	Alexandra Lipsitz
Pääosissa:	Dan Crane, David S. Jung, Hadia Ackerman

Arvostelussa: Wanted (2008)

En ollut pitkään aikaan käynyt katsomassa kunnon toimintaelokuvaa, joten kun ystäväni ehdotti Wanted -flikkaa, ajattelin notta miksipä ei. Olin kuullut rainasta aika ristiriitaisia arvioita, joten päätin lähteä elokuviin mahdollisimman avoimin mielin.

Noh, jos toimintaa olin kaivannut elokuvalta niin sitä myös sain. Siinäpä se sitten olikin. Elokuvaan oli ympätty salaseurajuoni, pyrkimyksenä ilmeisesti luoda elokuvalle ja tapahtumille syvempää motiivia, mutta sellaista hölynpölyä oli juonikuvio, että pöllämystyneenä sitä seurasin. Wanted ei ole niinkään toimintaelokuva, kuin se on verilöyly. Väkeä lahdataan sellaista vauhtia, että hitaampia hirvittää. Ok, on mukana muutama loistava takaa-ajokohtaus, mutta päällisin puolin tuli sellainen fiilis, että tässä sitä vaan mässäillään väkivallalla.

Juoni on muutenkin niin läpinäkyvä, että kyllä sitä fiksumpi immeinen arvaa jo alkumetreillä, mikä on lopun ns. twisteri. Ja tämä tulee bimbolta, joka ei ihan oikeasti arvannut Kuudes asti -elokuvaa katsoessaan, että Willis oli vainaa, ennen kuin se hänelle piti oikein alleviivata.

★★1/2
Vuosi:	2008
Ohjaus:	Timur Bekmambetov
Pääosissa:	Angelina Jolie, James McAvoy, Morgan Freeman

Täysin luvatta

Olen pian muuttamassa ihka ekaan velalliseen kotiini ja päätin, että muutettuani en aio enää hankkia tv-lupaa. Päätös syntyi, kun tajusin etten ole avannut televisiotani pariin viikkoon ja säilynyt siitäkin huolimatta selväjärkisenä. Muistan vielä ajan jolloin elin television ehdoilla. Kaikki menot piti ajoittaa lempiohjelmieni mukaan ja sunnuntaisin vietin videomaratoneja, tuijotellen nauhalta niitä ohjelmia jotka olivat jääneet näkemättä työn, koulun tai jonkin yhtä järjettömän syyn vuoksi.

Saattaa tietysti olla, että televisiota tulee katsottua näin kesäaikaan harvemmin koska tarjonta on niin suppeaa, mutta siltikin asuntoni entinen, tärkein sisustuselementti on menettämässä otettaan minusta. Televisiota käytän nykyään melkein ainoastaan omien elokuvien katseluun. Onhan tv-lupa iso maksuerä, jos omaa telkkariaan käyttää edellisen lisäksi vain säätietojen ja lottorivin tarkastamiseen, varsinkin kun nämä tiedot voin tarkastaa nopeammin netistä.

Luin maanantaina Kauppalehdestä, että digiaikaan siirtymisen seurauksena 80 000 taloutta on lakkauttanut televisiolupansa. Nyt luku kasvaa taas yhdellä. Jätän siis hellät jäähyväiset digiloogiselle televisiolleni. BY-BYE!

You don't own a tv? What's all your furniture pointed at? Joey Tribbiani, Friends

Arvostelussa: Indiana jones ja Kristallikallo (2008)

Olen yrittänyt tässä sulatella pari viikkoa viimeisintä (anna olla viimonen kerta) Indiana Jones elokuvaa. Oijoi. Oivoivoi.

Kerroin ystävilleni että kokemustani voitaisiin verrata siihen, että menisit esimerkiksi Stingin konserttiin. Ensinnäkin paikkasi on sijoittunut loistavasti koripallojoukkueen taakse (itselläsi kun pituutta on kokonaiset 153 cm), jolloin saatat hyvällä tsägällä nähdä sankaristasi aina vilauksen silloin tällöin. Toiseksi, olet ostanut lipun konserttiin toiveenasi kuulla kaikki Stingin parhaat biisit ja pari klassikkoa Policelta. Niitä lauleskellessa olisi niin ihana verestää nuoruus/lapsuusmuistoja. Olet kuitenkin tajuamattasi ostanut liput keikalle, jolla Sting päättää esittää kaikki historian unholaan painuneet biisit ja näppäilee jostain älyttömästä syystä sitraa. Lopuksi mies vetää vielä pikakurssin joogan alkeista. "Hei, en minä tällaisesta pulittanut lippurahoja!"

Jos tämä täysin selkeä vertauskuva ei nyt jostain syystä sattunut avautumaan teille, niin selvennän.

Indiana Jones ja Kristallikallon valtakunta (kaamea suupala) ei tuntunut Indiana Jones elokuvalta. Kun Harrison Ford tuli kuvaan ensimmäisen kerran ja painoi fedora hatun päähänsä, ei mieleni kirkunut oh-my-god-toi-on-indy, vaan että Harrison Fordilla on päällään Indyn vermeet. Miehen replat kuulostivat välillä siltä, kuin hän olisi lukenut niitä lunttilapusta. Aina hetkitäin luulin nähneeni vilauksen vanhasta kunnon Indysta, mutta niitä tilanteita oli harvassa.

Elokuva vain ei tuntunut Indiana Jones elokuvalta. Mukana ei ollut sitä kiihkeyttä ja riemua, vaikka vauhtia ja vitsejä elokuvassa riittikin. Ne eivät ole kuitenkaan sama asia. Kuoret ovat samat, mutta juttu tuntuu ontolta. On vaikea pistää sormeaan siihen missä mättää. Ehkä aika vain on ajanut Indyn ohitse.

En halua tehdä tarkempaa arviota elokuvasta, minulla kun on tapana mennä hieman liiaksi yksityiskohtiin ja joku voi vielä haluta käydä katsomassa elokuvan. Toivottavasti muut eivät ole aivan niin pettyineitä lopputulokseen, kuin itse olin.... Huokaus.

★★1/2
Vuosi:	2008
Ohjaus:	Steven Spielberg
Pääosissa:	Harrison Ford, Cate Blanchett, Shia LaBeouf,  Karen Allen