Signs of Life

Olen kärvistellyt alkuviikon flunssan kourissa ja mökkihöperyys ei ole ollut kaukana. On täysin mahdotonta vain maata peiton alla tekemättä mitään. Joko tietokone vetää puoleensa kuin magneetti tai minuun iskee inspiraatio kokata kaikkia niitä reseptejä, joita on tullut kerättyä kaiken maailman naisten lehdistä. Juu'u, on todella ruokahalua herättävää ajatella minua kokkaamassa räkä nenästä valuen. No eilen iski sitten se lopullinen uupumus joten annoin periksi ja kaaduin sänkyyn.

Hankin kesällä vihdoin Poets of the Fallsien ensimmäisen albumin Signs of Life, mutta nykyään on vaikeaa vain pysähtyä ja kuunnella ostamiaan levyjä. On paljon helpompaa vain heittää vanhoja tuttuja kappaleita mp3 soittimeen ja antaa musiikin tulvia muuta puuhaillessa.

Nyt voin vain sanoa että luojan kiitos minuun iski syysflunssa. Juu ihan tosi, voin sanoa tämän lähes 100 prosenttisella rehellisyydellä. Ennen sänkyyn kaatumista laitoin stereoihin Signs of Lifen ja jouduin lähes nirvanaan. Olin tietenkin kuullut aiemmin bändiltä radiosoitossa Late goodbyen, Liftn ja Carnival of Rustn, jotka kaikki ovat mahtavia kappaleita, mutta Poets of the Fallsien ensilevyllä olevat kappaleet ovat kaikki, jos nyt eivät sataprosenttisen täydellisiä, niin kuitenkin hyvin lähellä sitä.

Tähän astisen elämäni aikana olen kuullut monia loistavia kappaleita, jotka pistävät lantiot heilumaan ja jäävät koko hemmetin päivän ajaksi päähän soimaan, mutta useimmissa niistä on ollut päälleliimattu ja tehtailtu maku. Vain harva artisti tai kappale on todella pysäyttänyt. En ole ennen ymmärtänyt ihmisiä jotka ovat paasanneet jostain elämää mullistavasta musiikkikokemuksesta, mutta nyt tiedän mistä olen jäänyt paitsi.

En voi painottaa tarpeeksi, kiitos syysflunssasta.

Lapsettaa

Vaikka ikää onkin kerääntynyt ihan kiitettävästi ja äskettäin kärsin jälleen yhden vuosipylvään ohittamisesta, ei se näytä vaikuttavan erityisesti omaan henkiseen ikääni. Rakastan huvipuistoissa käyntiä, voisin viettää Linnanmäellä vaikka kokonaisen päivän juosten Vekkulan ja vuoristoradan väliä, hankkiutuen sokerihumalaan hattaroita ahmimalla. Rakastan uimista, siis pullikointia, sukeltelua ja laiturilta hyppimistä, en 50m altaan päästä päähän kauhomista. Talvisin pitää päästä luistelemaan ja pulkkamäkeen ja kesäisin puistoon heittelemään frisbeetä.

Luulisi että iän kertyessä moiset lapsellisuudet karisivat ja nauttisin ennemmin istuskelusta viinibaarissa, punaviiniä siemaillen, käyden syvällisiä keskusteluita yhtä syvällisten ja vakavien aikuisten kanssa, joiden mieleen ei juolahtaisikaan laskea räkä poskella liukurilla Kaivopuistossa.

Luojan kiitos näin ei ole asian laita. Oikeastaan mitä enemmän ikää kertyy, sitä vähemmän nolottavalta tuntuu, kun puuhastelen ns. lapsellisia. Teini-ikäisenä olisi tullut ennemmin kuolema jos olisin käyttäytynyt... no ikäni mukaisesti.

VAU! Ulkona sataa kaatamalla! Taidanpa pistää uikkarit päälle ja mennä juoksemaan pari kierrosta talon ympäri.

Arvostelussa: Superman Returns (2006)

Kävin eilen katsomassa Superman Returns elokuvan. Vau, leijun vieläkin noin sentin korkeudella lattiasta. Kesäni on pelastettu. Elokuva oli lähes juuri sellainen, kuin toivoinkin. On varmasti vaikeaa yrittää luoda elokuvaa, joka perustuu sarjakuva hahmoon ja vältää se ettei elokuva tuntuisi .. no sarjakuvamaiselta kuten kävi Fantastic Four-elokuvan kohdalla.

Vaikka elokuvaa katsoessa tietää aivan hyvin, että kyseessä on satu; todellisessa elämässä eivät sankarit lentele ympäriinsä (varsinkaan spandexeissa) pelastamassa ihmispoloja, eivätkä hullut psykopaatit pyri luomaan uusia mantereita. Silti katsoja ei kyseenalaista lentävää sankaria, koska tunteet ja ihmiset elokuvassa tuntuvat niin todellisilta.

Brandon Routh on Supermanina/Clark Kentinä on loistava. Clarkin epävarma kömpelyys ja Teriksen karisma luontuvat mieheltä täydellisesti. Kammottaa ajatella että osaan harkittiin vielä muutama vuosi sitten Nicolas Cagea (yääk!). Kun katsoin Routhia Supermanin asussa näin todellakin aidon Teriksen. Päähäni ei hetkeksikään pälkähtänyt ajatus, kuinka koomiselta näyttääkään kun aikuinen mies on pukenut alushousut spandexiensa päälle.

Kate Bosworth on loistava rakkauteen pettyneenä ja katkeroituneena naisena, joka ei osaa suhtautua entisen rakkaansa paluuseen. Loisella on noin viisivuotias poikalapsi ja suhde Daily Planetin päätoimittajan pojan Richard Whiten kanssa (James Marsden). Supermanin paluu heittää kuitenkin naisen tunteet täysin sekaisin. On helppo ymmärtää, ettei Lois tajua kolleegansa ja Teriksen olevan sama henkilö, sillä hän ei juurikaan noteeraa Kentiä. Lois yrittää vakaasti uskotella itselleen ettei hänellä voisi koskaan olla tulevaisuutta supersankarin kanssa, ja pienen lapsen äitinä tarvitsee rinnalleen vakaan miehen, joka on aina paikalla.

Kevin Spacey Lex Luthorina on sopiva sekoitus hullua tiedemiestä ja kylmäveristä roistoa. Spacey pesee mennen tullen Gene Hackmanin Luthorin aiemmissa elokuvissa. Hackman ei koskaan aiheuttanut minulle kylmiä väreitä ja loi Luthorista vain kuvan sekopäisenä diivana. Spacey on myös hullu, mutta kylmäverisesti.

Elokuvan juoni ei ole kovinkaan originelli, mutta hahmot ja ihmissuhteet ovat elokuvan suola. Kuinka maailma ja Teräsmiehen läheisimmät ihmiset suhtautuvat kauan kadoksissa olleen sankarin paluuseen. Elokuva oli kaikkea sitä mitä toivoin Pirates of the Caribbean elokuvalta ja vältti ne karikot, joihin PotC osui ja upposi.

★★★1/2
Vuosi:	2006
Ohjaus:	Bryan Singer
Pääosissa:	Brandon Routh, Kevin Spacey, Kate Bosworth

Arvostelussa: Pirates of the Caribbean - Kuolleen miehen kirstu (2006)

Hooohhoijaaa!

Kyllä oli niin hirveätä venyttämisen makua koko elokuva. Tarina olisi saattanut olla ihan toimiva, jos tämä kakkos osa ja tuleva kolmos-osa olisi ympätty yhteen ja tiivistetty hieman. Kuolleen miehen kirstussa oli sama vika, kuin ykkös-osassakin, elikkä se huopaaminen ja soutaminen. Tarinassa olisi aivan hyvin voitu vetää mutkat suoriksi ja homma olisi toiminut paljon paremmin. Olihan tarina hauska paikoitellen, suurin kiitos edelleen siitä Johnny Depin Jack Sparrowille. Äijän on täyttä rautaa ja yksi harvoista asioista joka teki elokuvasta katsomisen arvoisen. Ennakko odotukset elokuvan suhteen olivat olleet erittäin korkealla ja nyt ne ikävä kyllä romahtivat vauhdilla alas.

Yritän hillitä odotuksiani Superman Returns-elokuvan suhteen, sillä toivon oikeasti, että siitä tulisi kesäni elokuva pelastus.

★1/2
Vuosi:	2006
Ohjaus:	Gore Verbinski
Pääosissa:	Johnny Depp, Orlando Bloom, Keira Knightley

Do you like me?

Mistä juontaa juurensa se seikka että suomalaisten on pakko saada vakuutteluja siitä miten kiva, kaunis ja hip paikka maamme on. Ahdistun aina siinä vaiheessa kun televisiossa juontaja työntää mikrofonin turistin/artistin/politiikon jne. nenän tuntumaan ja laukaisee: "Well what do you think of our country?". Siinä sitten nurkkaan ahdistettu yksilö yrittää epätoivoisesti keksiä jotain sanottavaa päästäkseen mahdollisimman pian pois tilanteesta.

Ehdottaisin, että kaikkiin tuleviin matkaesitteisiin/turistioppaisiin/matka-artikkeleihin kirjattaisiin kohta: "What I love about Finland". Otsakkeen alle kirjattaisiin muutamia Suomi kliseitä, kuten sauna, ruisleipä, luonto, joulupukki, Aalto ja Finlandia Vodka. Näitä seikkoja voisi suoltaa konetulen lailla, kun joku viaton suomalainen erehtyy sitten kysymään: "So what do you.." "SAUNARYEBREDNATURESAINTNICKAALTOANDFINLANDIAVODKA!!!".

Reality sucks sometimes

Se on nykyään ihan saletti että vaaditaan todella paljon, jotta menisin katsomaan mitään Tom Cruisen leffaa. Se on oikeastaan aika surku, sillä näyttelijänä Tom Cruisessa ei ole mitään vikaa. Collateral elokuvassa mies oli itseasiassa todella hyvä. Syyhän miestä koskevaan antipatiaan on tietenkin äijän totaalinen sekoilu julkisuudessa, Holmesin paksuksi pistäminen ja sen jälkeen heitteille jättäminen, älyvapaat mielipiteet masennuslääkityksistä ja niiden tuomitseminen jotka hakevat apua purkista ja viimeisimpänä, muttei vähäisempänä Scientologia, Scientologia, Scientologia (need I say more?). On ikävää, etten enää voi katsoa Tompan elokuvia ilman että ne saavat aikaan kakomisreaktion.

Rakastan elokuvaa White Christmas, joka kuuluu joka vuotiseen joulun odotukseeni. Järkytyin kuitenkin, kun muutama vuosi sitten sain kuulla, että Bing Crosby, mies jolla on mielestäni maailman lempeimmät silmät, hakkasi poikaansa. Aivan kamalaa. Miten voin enää virittäytyä joulun, lämmön ja rakkauden juhlaan katsomalla elokuvaa, jonka pääosaa näyttelee lapsen hakkaaja!

Notting Hill elokuva oli aikoinaan pilattu minulta jo ennen kuin se oli päätynyt elokuvateattereihin, kun kuulin, että pääosaa näyttelevä Julia Roberts inhosi vastanäyttelijäänsä Hugh Grantia ja vähätteli miestä kuvausten tauoilla. Miten ihmeessä sitä nyt voi uskoa, että pariskunta on tarkoitettu toisilleen valkokankaalla.

Paras tapa välttyä vastaavilta angsteilta olisi vältellä kaikkea informaatiota näyttelijöistä. Ikävä kyllä olen vain liian utelias.